Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...
Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.
Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.
Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.
Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:
- Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
- Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
- Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.
Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?
Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva. Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti