Kontrollia!

Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:

Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.

Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?

Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.

Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.

Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.

Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.

Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.

Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.