Aloitimme viime viikonloppuna tapetointiprojektin. Vierashuoneen tapetointiprojektin. Sen huoneen, missä meidän kissat makaa satunnaisesti parisängyllä ja joka on muun ajan tyhjillään. Sen huoneen, jonka piti olla paljon aktiivisemmassa ja villimmässä käytössä ja joka sitten kuitenkin on edelleen tyhjä.
Emme ole remontoineet yli sadan neliön asuntoamme käytännössä millään muotoa sen reilun viiden vuoden aikana, jonka olemme sen omistaneet. Kylppäri-sauna-remonttia ei lasketa, koska ostimme sen avaimet käteen -kauppana. Aloimme puhua makuuhuoneiden tapetoinnista muistini mukaan varsin pian asunnon ostamisen jälkeen. Tapetointisuunnitelmat jäivät kuitenkin etenkin alkuvaiheessa kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka se saattoikin olla tuolloin sanaton sellainen, taka-alalle. Pitihän meidän ensin tietää, millaiselle asukkaalle huoneen ulkoasun (vai sisäasun?) uudistaisimme! Vuodet vierivät ja saimme tästä ajoin puheisiin pulpahtaneesta projektista muutaman kerran jopa pienen riidan aikaiseksi: Rouva kypsyi asiassa nopeammin, kun minä vain elättelin toiveita siitä, että tapetointiprojektin tilaaja osoittaisi merkkejä tähän maailmaan saapumisestaan. Toiveeni valui kuitenkin aina käsistäni kuin hiekka sormien raoista.
Vuosien vieriessä asia alkoi vaivata minua yhä enenevissä määrin. Otin asian joskus jopa esille vertaistukitoiminnassa, toimihan se niin mahtavana esimerkkinä siitä sit ku -elämästä, jota lapseton alkaa niin helposti tahtomattaan elää. Muistin edelleen tuolloin silmiäni avanneen vertaisen kommentin: "Mitä jos se tapetointiprojekti on vaimollesi niin tärkeä siksi, että se on osa hänen lapsettomuuden käsittelyprosessiaan ja hän pyrkii sillä nimenomaan eroon siitä sit ku -elämästä, jota tunnutte nyt elävän?" Mmm-m, ehkä niin. Minä en vain ollut valmis antamaan asiassa vielä tuolloin periksi. Ja ei, se ei ollut Rouva, ketä vastaan minä asiassa taistelin.
Oliko se sitten tuo hellekesä vai kuudennen vuoden täyttyminen lapsettomuutta, mutta kesällä se joka tapauksessa tapahtui. Ehkäpä nuo loppukeväästä vastaan tulleet, aina vain uudet edesottamukset katkaisivat kamelin selän ja sain ajatukseni asentoon, jossa tapetointiprojekti alkoi tuntua mahdolliselta. Ja sitten koitti viime lauantai, jolloin revimme ensimmäiset listat ja yhden pienen seinän paljaaksi. Jollain syvemmällä tasolla olin saanut suggestoitua asiasta itselleni taas yhden lapsettomuuden symbolisen kynnyksen: "tätä ei kyllä ylitetä ennen kuin..." Ja jollain vähintään yhtä syvällä tasolla löydän tästä kaikesta symboliikkaa ähkyyn saakka:
Tyhjä huone, kuin kuusi vuotta lämpöä kaivannut sylini.
Tyhjän huoneen tyhjennys sen paremmaksi korjaamista varten, kuin mielen puhdistaminen ennen askelta kohti vähemmän lapsetonta tai sen kanssa paremmin toimeentulevaa elämää.
Kuluneen ja ruman pintakerroksen poistaminen, kuin raastaisi taas yhden lapsettomuuden tahraaman kuonakerroksen pois iholta.
Uusi, siisti ja entistä paljon valoisampi lopputulos, joka on enemmän meitä itseämme. Kuin jättäisi taakseen taas yhden harmaan osan itsestään matkalla siihen valoisaan minuun, josta joskus lähdimme tätä polkua kulkemaan.
Vanhoista tapeteista paljaat seinät, kuin alaston minä paljastamassa taas yhden salaisuuden lapsettomuuden surustani.
Täytyy myöntää, että projektin aloitus tuntui vaikealta. Suurin syy tähän oli tietysti se, ettemme kumpikaan ole koskaan tapetointia kokeilleet ja uuden tekeminen vaatii hippusen rohkeutta. Samaan aikaan työn aloittamista vaikeutti kuitenkin osaltaan myös ajatus siitä, että annan projektin myötä taas yhdessä asiassa periksi lapsettomuuden pirulle. Taas se paskiainen syö minulta yhden sormen, katsellen himoiten koko kättä. Tämän ei pitänyt mennä näin. Tämänkään ei pitänyt mennä näin. Ja sitten kuitenkin: näin tämä lopulta meni, enkä voi sille yhtään mitään. Lapsettomuus vei tämänkin taistelun, vaikka sota onkin edelleen kesken.
Nyt, kun vierashuoneesta on vasta poistettu vanhat tapetit, Rouva on alkanut puhua myös työhuoneen tapetoinnista. Kuinkahan siihen tulisi oikein suhtautua..?
maanantai 17. syyskuuta 2018
tiistai 11. syyskuuta 2018
Ei ehkä telemark, mutta jaloilleen nyt kuitenkin
Terve taas, blogi. En ole hylännyt sinua ja näin puolen vuoden tauon jälkeen olen taas luonasi.
Tuntuu hämmentävältä todeta, ettei näin pitkän hiljaiselon jälkeen meille kuulu kärjistetysti sanoen mitään uutta. Niin kuin kirjoituksessani Rivi seitsemän oikein on kirjoitin, keväällä tehdyn kolmannen IVF:n jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä tekemään PAS:ja Rouvan luonnolliseen kiertoon. Muistelen kehuneeni blogissani jo joskus aikaisemmin, kuinka hoitojemme osalta tuntuu menevän vuorollaan pieleen jokseenkin kaikki se mahdollinen, mikä ikinä pieleen mentävissä vain on. Ja kas, keväälläpä tätä tulikin sitten taas todisteltua todeksi.
Kirjoittelin maaliskuun lopussa, että Rouvan "piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä". Tulihan sillekin sitten lopulta piste (period, pun intended, hihi) sitten lopulta, mutta nokkelimmat saattoivatkin jo haistella, että tuo piiitkääksi venähtäminen voi tuoda jotain muttia ja mutkia matkaan. Ensimmäinen mahdollinen siirtoyritys päättyi pettymykseen jo tarkistusultrassa, kun Rouva ei vaikuttanut ovuloivan. Kaikista maailman hetkistä ovulointi jäi sitten tapahtumatta juuri tuolloin. Tietysti. Tietysti se jäi. Kuukautta myöhemmin saimme lisää kylmää vettä niskaan, kun ajoitus ei osunut kohdalleen viikonpäivien osalta. Klinikat kun eivät tee siirtoja viikonloppuisin.
Niin kevään aikaikkuna sulkeutui siirtojen osalta, kun hoitoklinikka ja keskussairaalan hoitohenkilökunta siirtyi kesätauolle, mikä pakotti tietysti myös meidät siirtymään kesätauolle kaiken tämän osalta. Ja jälleen kerran: ehkäpä se oli sitten kuitenkin vain hyvä asia? Upeaa hellesäätä tarjoillut kesä teki kyllä eetvarttia monessakin mielessä. Olimme uhranneet yhden lomaviikon jo touko-kesäkuun taitteessa viikon mittaiseen lomareissuun Portugaliin, joten yhteistä lomaa kesälle jäi kolme viikkoa. Toisaalta loman sijoittuessa pitkälti elokuun puolelle, tuntui heinäkuun hiljaisina viikkoina työskentely jo vähintään puolilomalta.
Erittäin maukkaan loman jälkeen arkeen paluu sujui yllättävän leppoisasti ja kitkatta. Ei aamuöisiä heräilyjä tai ahdistusta duunissa odottavasta tekemättömän työn määrästä, vaan hallittu laskeutuminen arkisen aherruksen rytmiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Samoin oli aika palata pikkuhiljaa arkeen myös lapsettomuushoitojemme suhteen, mikä lähtikin sitten käyntiin enemmän siinä pahassa. Ensimmäinen mahdollinen siirtoikkuna meni elokuussa jälleen sivu suun, kun kierron ajoitus ei osunut oikealle viikonpäivälle.
Nyt, kun sekä arki että taivas alkavat näyttää yhtäläisen harmailta, alkaisi Rouvan kierto olla taas siinä vaiheessa, että pääsemme taas pian jännittämään ensimmäisen tarkistusultran tuloksia sekä sen jälkeen (mahdollisen) ovulaation ajoituksen osuvuutta. Myös paluu hoitoarkeen tuntuu herättävän tunteita sekä hyvässä että pahassa. Onhan tätä asiaa nyt vain saatava eteenpäin, mutta kyllä se paluu töihin taisi sittenkin herättää lämpimämpiä fiiliksiä...
Tausta-ajatuksena PAS:ien tekemisessä luonnolliseen kiertoon oli lääkärin mukaan pieni ero alulle lähtevien raskauksien onnistumisessa – meillähän on ne kaksi niin karvasta ja raskasta keskeytynyttä keskenmenoa taustalla edellisistä raskauksista. Nyt, kun kaksi siirtoa on kuitenkin jo jäänyt tekemättä ja hoitopolkumme tallaa paikallaan, olemme jo jokseenkin päättäneet, että tämä kolmas yritys saa jäädä myös viimeiseksi. Ei vain yksinkertaisesti ihmisellä pää kestä odotella kuukaudesta toiseen sitä, että pääsisimme edes yrittämään siirtoa. Se kun ei luonnollisesti takaa meille vielä yhtään mitään.
Tuntuu hämmentävältä todeta, ettei näin pitkän hiljaiselon jälkeen meille kuulu kärjistetysti sanoen mitään uutta. Niin kuin kirjoituksessani Rivi seitsemän oikein on kirjoitin, keväällä tehdyn kolmannen IVF:n jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä tekemään PAS:ja Rouvan luonnolliseen kiertoon. Muistelen kehuneeni blogissani jo joskus aikaisemmin, kuinka hoitojemme osalta tuntuu menevän vuorollaan pieleen jokseenkin kaikki se mahdollinen, mikä ikinä pieleen mentävissä vain on. Ja kas, keväälläpä tätä tulikin sitten taas todisteltua todeksi.
Kirjoittelin maaliskuun lopussa, että Rouvan "piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä". Tulihan sillekin sitten lopulta piste (period, pun intended, hihi) sitten lopulta, mutta nokkelimmat saattoivatkin jo haistella, että tuo piiitkääksi venähtäminen voi tuoda jotain muttia ja mutkia matkaan. Ensimmäinen mahdollinen siirtoyritys päättyi pettymykseen jo tarkistusultrassa, kun Rouva ei vaikuttanut ovuloivan. Kaikista maailman hetkistä ovulointi jäi sitten tapahtumatta juuri tuolloin. Tietysti. Tietysti se jäi. Kuukautta myöhemmin saimme lisää kylmää vettä niskaan, kun ajoitus ei osunut kohdalleen viikonpäivien osalta. Klinikat kun eivät tee siirtoja viikonloppuisin.
Niin kevään aikaikkuna sulkeutui siirtojen osalta, kun hoitoklinikka ja keskussairaalan hoitohenkilökunta siirtyi kesätauolle, mikä pakotti tietysti myös meidät siirtymään kesätauolle kaiken tämän osalta. Ja jälleen kerran: ehkäpä se oli sitten kuitenkin vain hyvä asia? Upeaa hellesäätä tarjoillut kesä teki kyllä eetvarttia monessakin mielessä. Olimme uhranneet yhden lomaviikon jo touko-kesäkuun taitteessa viikon mittaiseen lomareissuun Portugaliin, joten yhteistä lomaa kesälle jäi kolme viikkoa. Toisaalta loman sijoittuessa pitkälti elokuun puolelle, tuntui heinäkuun hiljaisina viikkoina työskentely jo vähintään puolilomalta.
Erittäin maukkaan loman jälkeen arkeen paluu sujui yllättävän leppoisasti ja kitkatta. Ei aamuöisiä heräilyjä tai ahdistusta duunissa odottavasta tekemättömän työn määrästä, vaan hallittu laskeutuminen arkisen aherruksen rytmiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Samoin oli aika palata pikkuhiljaa arkeen myös lapsettomuushoitojemme suhteen, mikä lähtikin sitten käyntiin enemmän siinä pahassa. Ensimmäinen mahdollinen siirtoikkuna meni elokuussa jälleen sivu suun, kun kierron ajoitus ei osunut oikealle viikonpäivälle.
Nyt, kun sekä arki että taivas alkavat näyttää yhtäläisen harmailta, alkaisi Rouvan kierto olla taas siinä vaiheessa, että pääsemme taas pian jännittämään ensimmäisen tarkistusultran tuloksia sekä sen jälkeen (mahdollisen) ovulaation ajoituksen osuvuutta. Myös paluu hoitoarkeen tuntuu herättävän tunteita sekä hyvässä että pahassa. Onhan tätä asiaa nyt vain saatava eteenpäin, mutta kyllä se paluu töihin taisi sittenkin herättää lämpimämpiä fiiliksiä...
Tausta-ajatuksena PAS:ien tekemisessä luonnolliseen kiertoon oli lääkärin mukaan pieni ero alulle lähtevien raskauksien onnistumisessa – meillähän on ne kaksi niin karvasta ja raskasta keskeytynyttä keskenmenoa taustalla edellisistä raskauksista. Nyt, kun kaksi siirtoa on kuitenkin jo jäänyt tekemättä ja hoitopolkumme tallaa paikallaan, olemme jo jokseenkin päättäneet, että tämä kolmas yritys saa jäädä myös viimeiseksi. Ei vain yksinkertaisesti ihmisellä pää kestä odotella kuukaudesta toiseen sitä, että pääsisimme edes yrittämään siirtoa. Se kun ei luonnollisesti takaa meille vielä yhtään mitään.
torstai 29. maaliskuuta 2018
Hyökyaaltoja ja hiki- ja itkukuuroja
Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.
Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.
On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.
Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.
Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.
Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.
Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?
Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.
On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.
Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.
Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.
Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.
Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Rivi seitsemän oikein on
Tuskaa, pelkkää tuskaa. Sitä oli viimeisen julkisrahoitteisen IVF:mme punktio pari viikkoa sitten. Tämä kolmas IVF oli pitkälti ensimmäisen hoitokierroksemme kaltainen: lääkkeillä oli hyvä ja vahva vaste ja niinpä follikkeleja kertyi huima määrä. Niitä oli kertynyt jopa niin paljon, että pitkään ja kivuliaasti edenneen punktion aikana sitä suorittanut lääkärikin meni sekaisin laskuissaan. Muistelen heidän kuitenkin puhuneen paristakymmenestä munarakkulasta per puoli. Oli siinä taas Rouvalla kestämistä – ja minulla vierestä seuraamista. Eikö tämä voisi olla jo ohi?, ehdin ajatella moneen kertaan. Toisaalta punktio toi hetkellisen helpotuksen Rouvan punktiota edeltävänä yönä alkaneeseen tuskaan, kun hänen olotilansa alkoi käydä ensimmäisen IVF-kierroksen malliin sietämättömäksi.
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
torstai 1. helmikuuta 2018
To vatuloida or not to vatuloida?
Nyt se on sitten todellisuutta. Olemme aloittaneet kolmannen ja samalla viimeisen julkisen puolen IVF-hoitomme. Tuntuu todella hurjalta – ja sitten kuitenkaan ei yhtään miltään. Luulen jälkimmäisen sisältävän järjettömän määrän turtumista sekä tietynlaista tosiasioiden kohtaamista: en stressaa asiasta, jolle en voi itse tehdä mitään.
Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...
Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.
Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?
Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.
Kävimme eilen poliklinikalla ensimmäisessä tarkistusultrassa. Kaikki näytti helpotukseksemme olevan kunnossa. Perinteiseen malliin minun valmistelemat ja rouvan itsensä pistämät Puregon-annokset olivat antaneet hyvän vasteen ja tässä vaiheessa toiselle puolelle näytti kehittyneen kahdeksan ja toiselle kymmenisen follikkelia. Hormoniannosta nostettiin hiukan, mutta lopputulos on vielä tässä vaiheessa arvoitus. Tulos voinee olla melkein mitä vain, mikäli esim. jotkut follikkelit lähtevät kasvamaan johtofolleiksi. On vähän vaikeaa määritellä myös sitä, mikä olisi se kaikkein toivotuin lopputulos: paljon munasoluja useampaa yritystä varten vai pieni määrä laadukkaampaa tavaraa. Molemmissa on puolensa...
Olemme puhuneet Rouvan kanssa aina satunnaisesti jo pidemmän aikaa, siis yli vuoden, ajasta kolmannen IVF:n jälkeen. Jopa hieman yllättäen Rouva on ollut itse sitä mieltä, että mikäli kolmaskin IVF päättyy tuloksettomana, olisi meidän aika kokeilla lahjasoluhoitoja – siis lahjoitetulla munasolulla. Pidän tätä itse varsin varteenotettavana vaihtoehtona IVF-rumban päätteeksi, jos kohta en olisi varmaankaan itse osannut ainakaan suoraan tätä Rouvalle ehdottaa. Ehkä korkeintaan ottaa puheeksi yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa. Toisinaan minusta tuntuu, että asiasta puhuminen koskettaa minua jopa Rouvaa enemmän. Sitten kuitenkin tilanteen toisinpäin kääntäen tärkeintä itsellenikin olisi vain saada täytettä syliin kaikkine vanhemmuuden iloineen ja suruineen, olivat solut peräisin kenestä tai mistä tahansa.
Viime vuoden viimeisellä lääkärikäynnillämme, siis tämän kolmannen IVF:n suunnittelukäynnillä, tapahtui jotain outoa. Lapsettomuusasioista vastuun ottanut uusi lääkäri kyseli jaksamistamme ja suositteli keskusteluavun piiriin hakeutumista sairaalan kautta. Lääkärin mukaan tälle olisi nyt hyvä hetki, siis toisen ja kolmannen IVF:n välissä. Tämä oli muistimme mukaan ensimmäinen kerta, kun lääkäri tekee käynnillämme tällaisen avauksen. Vertaa: eilinen suunnittelukäyntimme sujui taas perinteisissä merkeissä, kun lääkäri ei edes tervehtinyt minua ja kohdisti jälleen kaiken puheensa Rouvalle: "sinä olet aloittanut pistokset?" Jäin kuitenkin tuolloin miettimään tuota keskusteluapua. Jaksaisinko käydä kokeilemassa sitä taas vuosien tauon jälkeen?
Jotenkin olen saanut ajettua itseni ajatusmalliin, joka päättyy aina samaan lopputulokseen: mitä ihmettä se asioiden vatvominen auttaa, kun ei se vie meidän perusongelmaa eli lapsettomuutta kuitenkaan ainakaan eteenpäin. Ihan näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, mutta onhan tuossa tietysti myös jonkinlainen totuuden siemen. Olen lähtökohtaisesti varsin ratkaisukeskeinen ihminen: jos sinulla on ongelma, määrittele se, mieti miten asioiden pitäisi mieluummin olla ja ala tehdä asioita tavoitteeseen pääsemiseksi. Oman osansa tähän antavat myös sekä aikaisemmat psykologikäyntini että vertaistukiryhmätoimintaan osallistuminen. Osin keskusteluavun piiriin hakeutuminen tuntuukin samojen asioiden vatuloimiselta. Ehkäpä tämä kolmas IVF möyhii henkistä tuhkapesääni sen verran, että jotakin kytevää roihahtaa sisälläni. Tuleehan tämä joka tapauksessa olemaan yksi todella pitkän ja tuskallisen aikakauden loppu. Tavalla tai toisella.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Korjaus tietoihin
"Ehdimme käydä tässä välissä jo suunnitteluistunnossakin ja iloksemme
lapsettomuusasioista oli ottanut vastuun kokonaan uusi ja ainakin näin
ensivaikutelmalta asiantuntevan ja mukavan oloinen lääkäri. Ehkäpä tästä
sitten lisää seuraavassa kirjoituksessani, kun sinne asti pääsen.", kirjoitin edellisen blogitekstini kommenteissa vastauksena Alinan ja Nina M:n kommentteihin. Kyllä, tästä todellakin voisi tarinoida yhden blogahduksen.
Mutta korjataanpa ensin se kaikkein tärkein: ei se edellinen ollut sittenkään kolmas keskenmenomme, vaikka näin todella luulin edellistä tekstiä kirjoittaessani. Plussa paljastui sittemmin ns. kemialliseksi raskaudeksi eli alkio on vain raapaissut kohtua ja nostanut siten HCG-hormonitason vain hetkellisesti koholle. Niin tai näin, en näe asiassa suurtakaan eroa jo mainitsemani ja mainostamani keskenmenon suhteen. Yhtälailla ehdimme tehdä raskaustestin, tikuttaa plussan ja toiveet onnistumisesta alkoivat pikkuhiljaa nousta – kunnes meidän oli taas aika kohdata karvas pettymys ja niellä se tosi asia, ettemme saaneet onnistumista aikaiseksi myöskään vuonna 2017.
Lohtua loppuvuoteen toivat vierailu ihanan, rakkaan kummityttömme luona, joka 1,5 vuoden ikäisenä alkaa olla aina vain parempaa leikkiseuraa. Tyttö viipotti onnessaan lempilelujaan eteemme ja osasi jo hienosti kommunikoida kanssamme ilman ujostelua. Ja sitten kuitenkin kaikki tuo sydämen pahkatumaan saava ihanuus alkoi aika ajoin rakoilla paljastaen sen sysimustan surun, jota kannan tyhjässä sylissäni.
Ja sitten sellainen aasinsilta, että metaforafaunamme nokka pysyy juuri ja juuri loiskeen pinnalla: myös iloksemme peruutusajalle marraskuun loppuun järjestynyt suunnittelukäyntimme kolmatta ja samalla viimeistä julkisen puolen IVF:ää varten päättyi monen mutkan jälkeen varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Rouvan lääkekatto (eli yli 600 euron vuosiomavastuu) ehti sopivasti täyttyä syyskuussa, joten toivoimme ehtivämme suunnitella kolmannen IVF-hoitokiertomme resepteineen vielä viime vuoden puolella rahan säästämisen toivossa. Lapsettomuuspoliklinikan vastuulääkäri oli yllätykseksemme vaihtunut ja etenkin käynnin alku sujui hieman tunnustelevissa merkeissä: millaisen lääkärin kanssa saisimme tehdä viimeisen hoitomme? Iloksemme saimme todeta uuden lääkärin olevan meille mieleen: asiantuntevan oloisesta henkilöstä tuntui huokuvan halua pysyä oman vastuualueensa suhteen ajan tasalla ja häneltä tuntui löytyvän tietämystä alan tuoreista tutkimustuloksista ja uusista tuulista.
Kävimme luonnollisesti hoitohistoriamme pikaisesti läpi, minkä perusteella suunnitelmaksi muodostui lähteä tekemään viimeistä julkisen puolen IVF:äämme jälleen hieman hiotuilla lääkeannoksilla lyhyellä kaavalla (GnRH-antagonistihoito) – kahden aiemman tavoin. Sen sijaan alkionsiirrot olisi ainakin pyrkimys saada tehtyä Rouvan luonnolliseen kiertoon, kun ne on aiemmin tehty lääkkeelliseen kiertoon. Näin siksi, että ainakin lääkärin mukaan keskenmenon riski on hieman korkeampi, kun siirto on tehty lääkkeelliseen kiertoon. Saapa nähdä mitä tuosta sitten tulee, koska Rouvan kierto on pitkähkö ja hieman vaihteleva.
Toiveidemme mukaisesti saimme siis suunnitelmat tehtyä sekä reseptit tarvittaviin lääkkeisiin. Mutta eipä se aina ole niin helppoa ja auvoista, kuin mitä voisi kuvitella: Saimme follikkeleiden kasvattelua varten meille kirjoitetun Orgalutran-lääkkeen osalta selvät ohjeet: "Yhden parin kanssa apteekki on yrittänyt vaihdattaa tätä rinnakkaislääkkeeseen, mutta sitä ei saa missään nimessä tehdä." Selvä, ei vaihdeta lääkettä toiseen, jos tätä meille jostain syystä ehdotettaisiin. Jos tätä on tapahtunut vain yhden parin kanssa, kyse lienee ollut jostain apteekin kokeilusta tai väärinkäsityksestä, ajattelin.
Ja mitä tekee apteekki? Tarjoaa meille rinnakkaislääkettä ukaasilla: "Ette saa Orgalutranista täyttä Kela-korvausta, koska rinnakkaislääke on halvempi. Täysi Kela-korvaus vaatii reseptiin vaihtokiellon." Kiroilua. Jos kerran asia oli sairaalan puolelta tiedossa, eikö vaihtokieltoa olisi voitu kirjoittaa reseptiin sitä tehdessä? No ei se mitään, tämähän hoituu helposti yhdellä puhelinsoitolla. Paitsi että eipä hoidukaan. Puhelimessa hoitaja kuulostaa alusta alkaen hieman oudolta ja lupaa puhua asiasta lääkärin kanssa kehottaen meitä tarkkailemaan OmaKantaa, jossa odottava resepti sitten mahdollisesti muuttuu. Hämmästellen hoitajan epämääräisiä sanavalintoja jäämme odottamaan reseptin muuttumista. Vähintään yhtä hämmästellen toteamme parin viikon päästä, että eipä se resepti taida tuosta miksikään muuttua.
Uutta soittoa sairaalaan. Tällä kertaa selitän asian tarkemmin hoitajalle, joka pahoittelee asiaa. Hän sanoo puhuneensa lääkärin kanssa, jonka mukaan vaihtokieltoa ei tarvitse, koska kyseessä on biologinen lääke. Alan väsyneenä lähes itkeä kesken puhelun. Hoitaja myöntää, että reseptin muuttaminen veisi vain pari minuuttia, mutta lääkäri ei suostu sitä tekemään. Typertyneenä ilmoitan asian lisättävän hoitojemme päätteeksi sairaalaan lähtevien asioiden palautelistaan ja pyydän hoitajaa toivottamaan lääkärille puolestamme hyvät joulut. En ole uskoa lääkärin kyvyttömyyttä empatiaan ja pyyhin puhelun päätyttyä silmäni.
Tulee joulu ja saan ladattua akkujani kohti seuraavaa taistoa. Soitan potilasasiamiehelle, joka ihmettelee kertomustani, mutta on asian suhteen ainakin vielä tässä vaiheessa aseeton. Sen sijaan hän kehottaa ottamaan tai ainakin yrittämään saada suoran kontaktin lääkäriin, jonka kanssa meidän tulisi käydä asia kunnolla läpi. Soitan jälleen hoitajille ja selitän asian kolmanteen kertaan pyytäen saada soittopyynnön lääkärille. Mainitsen myös ottaneeni yhteyttä potilasasiamieheen. Hoitaja lupaa hoitaa asian eteenpäin – välipäivien erikoisjärjestelyistä huolimatta. Lopulta saan samalta hoitajalta soiton, jossa hän kertoo reseptiämme muutetun. Samoin hoitajan sanojen mukaan sairaalamme selvittää kyseisen lääkkeen reseptiasiat kuntoon yhteydenottomme perusteella. Naurahdan, kun hoitaja ihmettelee ääneen nimeltä mainitsemani apteekin vaativan reseptille vaihtokieltoa täyden Kela-korvauksen saamiseksi. Mahtoi tulla suurenakin yllätyksenä tässä vaiheessa, kun olimme puhuneet asiasta jo puhelimitsekin saman hoitajan kanssa ainakin kahdesti?
Joskus asioista ei tee tärkeää se, että niissä olisi kyse isoista rahoista (tässä tapauksessa näiden kahden lääkkeen hinnan erotus = noin 100 euroa, eli ei yhtään mitään). Joskus asiat saavat isot mittasuhteet muuta kautta. Tässä tapauksessa kyse oli paitsi periaatteesta, myös asiakkaan kunnioittamisesta ja ennen kaikkea asiakaspalvelusta. En saata uskoa, että sairaalan tai lääkärien ja apteekin välisen erimielisyyden ensisijaiseksi kärsijäksi asetetaan asiakas, potilas, joka joutuu tappelemaan oikeuksiensa puolesta. Ilmeisesti kaikkien mielestä lapsettomuudessa ei ole vielä tarpeeksi.
Niin vain asioilla on kuitenkin tapana kääntyä lopulta parhain päin, kun eteen avautuvan polun jaksaa vain karikoista ja kuralammikoista huolimatta kulkea loppuun. Seuraava jännityksen paikka onkin sitten se, millaisen vastaanoton saamme tuolta uudelta, ihanan asiantuntevalta lääkäriltämme ensimmäisessä tarkistusultrassa. Sekä tietenkin se, mitä polkumme jo häämöttävässä lopussa meitä odottaa...
Mutta korjataanpa ensin se kaikkein tärkein: ei se edellinen ollut sittenkään kolmas keskenmenomme, vaikka näin todella luulin edellistä tekstiä kirjoittaessani. Plussa paljastui sittemmin ns. kemialliseksi raskaudeksi eli alkio on vain raapaissut kohtua ja nostanut siten HCG-hormonitason vain hetkellisesti koholle. Niin tai näin, en näe asiassa suurtakaan eroa jo mainitsemani ja mainostamani keskenmenon suhteen. Yhtälailla ehdimme tehdä raskaustestin, tikuttaa plussan ja toiveet onnistumisesta alkoivat pikkuhiljaa nousta – kunnes meidän oli taas aika kohdata karvas pettymys ja niellä se tosi asia, ettemme saaneet onnistumista aikaiseksi myöskään vuonna 2017.
Lohtua loppuvuoteen toivat vierailu ihanan, rakkaan kummityttömme luona, joka 1,5 vuoden ikäisenä alkaa olla aina vain parempaa leikkiseuraa. Tyttö viipotti onnessaan lempilelujaan eteemme ja osasi jo hienosti kommunikoida kanssamme ilman ujostelua. Ja sitten kuitenkin kaikki tuo sydämen pahkatumaan saava ihanuus alkoi aika ajoin rakoilla paljastaen sen sysimustan surun, jota kannan tyhjässä sylissäni.
Ja sitten sellainen aasinsilta, että metaforafaunamme nokka pysyy juuri ja juuri loiskeen pinnalla: myös iloksemme peruutusajalle marraskuun loppuun järjestynyt suunnittelukäyntimme kolmatta ja samalla viimeistä julkisen puolen IVF:ää varten päättyi monen mutkan jälkeen varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Rouvan lääkekatto (eli yli 600 euron vuosiomavastuu) ehti sopivasti täyttyä syyskuussa, joten toivoimme ehtivämme suunnitella kolmannen IVF-hoitokiertomme resepteineen vielä viime vuoden puolella rahan säästämisen toivossa. Lapsettomuuspoliklinikan vastuulääkäri oli yllätykseksemme vaihtunut ja etenkin käynnin alku sujui hieman tunnustelevissa merkeissä: millaisen lääkärin kanssa saisimme tehdä viimeisen hoitomme? Iloksemme saimme todeta uuden lääkärin olevan meille mieleen: asiantuntevan oloisesta henkilöstä tuntui huokuvan halua pysyä oman vastuualueensa suhteen ajan tasalla ja häneltä tuntui löytyvän tietämystä alan tuoreista tutkimustuloksista ja uusista tuulista.
Kävimme luonnollisesti hoitohistoriamme pikaisesti läpi, minkä perusteella suunnitelmaksi muodostui lähteä tekemään viimeistä julkisen puolen IVF:äämme jälleen hieman hiotuilla lääkeannoksilla lyhyellä kaavalla (GnRH-antagonistihoito) – kahden aiemman tavoin. Sen sijaan alkionsiirrot olisi ainakin pyrkimys saada tehtyä Rouvan luonnolliseen kiertoon, kun ne on aiemmin tehty lääkkeelliseen kiertoon. Näin siksi, että ainakin lääkärin mukaan keskenmenon riski on hieman korkeampi, kun siirto on tehty lääkkeelliseen kiertoon. Saapa nähdä mitä tuosta sitten tulee, koska Rouvan kierto on pitkähkö ja hieman vaihteleva.
Toiveidemme mukaisesti saimme siis suunnitelmat tehtyä sekä reseptit tarvittaviin lääkkeisiin. Mutta eipä se aina ole niin helppoa ja auvoista, kuin mitä voisi kuvitella: Saimme follikkeleiden kasvattelua varten meille kirjoitetun Orgalutran-lääkkeen osalta selvät ohjeet: "Yhden parin kanssa apteekki on yrittänyt vaihdattaa tätä rinnakkaislääkkeeseen, mutta sitä ei saa missään nimessä tehdä." Selvä, ei vaihdeta lääkettä toiseen, jos tätä meille jostain syystä ehdotettaisiin. Jos tätä on tapahtunut vain yhden parin kanssa, kyse lienee ollut jostain apteekin kokeilusta tai väärinkäsityksestä, ajattelin.
Ja mitä tekee apteekki? Tarjoaa meille rinnakkaislääkettä ukaasilla: "Ette saa Orgalutranista täyttä Kela-korvausta, koska rinnakkaislääke on halvempi. Täysi Kela-korvaus vaatii reseptiin vaihtokiellon." Kiroilua. Jos kerran asia oli sairaalan puolelta tiedossa, eikö vaihtokieltoa olisi voitu kirjoittaa reseptiin sitä tehdessä? No ei se mitään, tämähän hoituu helposti yhdellä puhelinsoitolla. Paitsi että eipä hoidukaan. Puhelimessa hoitaja kuulostaa alusta alkaen hieman oudolta ja lupaa puhua asiasta lääkärin kanssa kehottaen meitä tarkkailemaan OmaKantaa, jossa odottava resepti sitten mahdollisesti muuttuu. Hämmästellen hoitajan epämääräisiä sanavalintoja jäämme odottamaan reseptin muuttumista. Vähintään yhtä hämmästellen toteamme parin viikon päästä, että eipä se resepti taida tuosta miksikään muuttua.
Uutta soittoa sairaalaan. Tällä kertaa selitän asian tarkemmin hoitajalle, joka pahoittelee asiaa. Hän sanoo puhuneensa lääkärin kanssa, jonka mukaan vaihtokieltoa ei tarvitse, koska kyseessä on biologinen lääke. Alan väsyneenä lähes itkeä kesken puhelun. Hoitaja myöntää, että reseptin muuttaminen veisi vain pari minuuttia, mutta lääkäri ei suostu sitä tekemään. Typertyneenä ilmoitan asian lisättävän hoitojemme päätteeksi sairaalaan lähtevien asioiden palautelistaan ja pyydän hoitajaa toivottamaan lääkärille puolestamme hyvät joulut. En ole uskoa lääkärin kyvyttömyyttä empatiaan ja pyyhin puhelun päätyttyä silmäni.
Tulee joulu ja saan ladattua akkujani kohti seuraavaa taistoa. Soitan potilasasiamiehelle, joka ihmettelee kertomustani, mutta on asian suhteen ainakin vielä tässä vaiheessa aseeton. Sen sijaan hän kehottaa ottamaan tai ainakin yrittämään saada suoran kontaktin lääkäriin, jonka kanssa meidän tulisi käydä asia kunnolla läpi. Soitan jälleen hoitajille ja selitän asian kolmanteen kertaan pyytäen saada soittopyynnön lääkärille. Mainitsen myös ottaneeni yhteyttä potilasasiamieheen. Hoitaja lupaa hoitaa asian eteenpäin – välipäivien erikoisjärjestelyistä huolimatta. Lopulta saan samalta hoitajalta soiton, jossa hän kertoo reseptiämme muutetun. Samoin hoitajan sanojen mukaan sairaalamme selvittää kyseisen lääkkeen reseptiasiat kuntoon yhteydenottomme perusteella. Naurahdan, kun hoitaja ihmettelee ääneen nimeltä mainitsemani apteekin vaativan reseptille vaihtokieltoa täyden Kela-korvauksen saamiseksi. Mahtoi tulla suurenakin yllätyksenä tässä vaiheessa, kun olimme puhuneet asiasta jo puhelimitsekin saman hoitajan kanssa ainakin kahdesti?
Joskus asioista ei tee tärkeää se, että niissä olisi kyse isoista rahoista (tässä tapauksessa näiden kahden lääkkeen hinnan erotus = noin 100 euroa, eli ei yhtään mitään). Joskus asiat saavat isot mittasuhteet muuta kautta. Tässä tapauksessa kyse oli paitsi periaatteesta, myös asiakkaan kunnioittamisesta ja ennen kaikkea asiakaspalvelusta. En saata uskoa, että sairaalan tai lääkärien ja apteekin välisen erimielisyyden ensisijaiseksi kärsijäksi asetetaan asiakas, potilas, joka joutuu tappelemaan oikeuksiensa puolesta. Ilmeisesti kaikkien mielestä lapsettomuudessa ei ole vielä tarpeeksi.
Niin vain asioilla on kuitenkin tapana kääntyä lopulta parhain päin, kun eteen avautuvan polun jaksaa vain karikoista ja kuralammikoista huolimatta kulkea loppuun. Seuraava jännityksen paikka onkin sitten se, millaisen vastaanoton saamme tuolta uudelta, ihanan asiantuntevalta lääkäriltämme ensimmäisessä tarkistusultrassa. Sekä tietenkin se, mitä polkumme jo häämöttävässä lopussa meitä odottaa...
tiistai 21. marraskuuta 2017
Kannattaako näitä laskea?
Tänään se toistui. Se sama mistä tämä kaikki, siis tämä blogi, sai alkunsa. En meinannut saada henkeä pyöräillessäni töistä kotiin. Ja vaikka kuinka yritin pidätellä itkuani, pyrki henkinen muuttumaan taas fyysiseksi, aivan kuten paria viikkoa vaille kolme vuotta sitten.
Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.
Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.
Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.
Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.
Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?
...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?
Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu
Viikko sitten saimme Rouvan kanssa tikkuun elämämme kolmannen plussan. Tänään saimme kuulla Rouvan HCG-arvon olevan viisi. Yksi yksikkö jokaiselle meidän lapsettomuusvuodelle. Viisi. Se on paljon vuosissa, mutta vähän HCG-hormonia. Aivan liian vähän. Ei juuri mitään. Pelkkää kuolemaa. Ja surua. Ja pettymystä.
Kolmas keskenmeno, joka päättää samalla meidän toisen IVF-hoitokierroksen. Mitä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Pitäisikö minun kyetä käsittelemään tätä asiaa nyt tai huomenna tai kahden viikon tai kolmen vuoden päästä? Ehkäpä sitten, kun olen 40-vuotias ja tämä kaikki on pelkkää mennytttä ja historiaa? En tiedä enää, kummasta olen surullisempi: siitä, että jo herännyt toivo viedään meiltä taas julmasti ja kylmästi pois, vai siitä, etten tainnut sitten kuitenkaan uskoa tämän onnistumiseen edes sen plussan nähtyäni. Voiko ihmiseltä viedä pois jotain sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko hän surra sellaista? Vastaan molempiin kysymyksiin samalla tavalla: pakko voida, eihän lapsettomuus olisi muuten vaikeaa.
Toisaalta, miten tämä olisi voinut edes onnistua? Olisi ollut liian kliseistä, jos kolmas kerta olisi kertonut toden. Olisi ollut liian sopivaa, että olisimme saaneet raskaudesta maailman parhaan joululahjan. Olisi ollut liian osuvaa saada raskaus alulle nyt, kun tein lapsettomuudestamme vihdoin ja viimein julkista. Kyllä, nyt se on julkista. Tästä kuitenkin lisää vasta myöhemmin. Nyt täytyy yrittää keskittyä tähän ja tuleviin hetkiin. Vaikka Rouvan HCG-arvo on tippunut lähes olemattomiin, ei hänellä ole ollut vielä esim. vuotoa. Menemme parin päivän päästä tarkastusultraan, jossa jatkomme selviää – tai ainakin alkaa selvitä. Seuraava pelon aiheeni vaanii nimittäin aivan kulman takana: joudummeko taas ongelmiin sikiön poistamisen kanssa aina kaavintoja myöten.
Olimme puhuneet Rouvan kanssa jo ennen plussaamista siitä, olisiko kolmannen IVF:n lääkkeet ehtineet mitenkään tämän vuoden budjettiin. Tämä olisi jo melkein liian kätevää, sillä Rouvan lääkekatto tuli täyteen syksyllä. Meitä on kuitenkin hoitanut viimeisen vuoden ajan lääkäri, jolta en jaksa odottaa juurikaan joustamista oikeastaan minkään asian suhteen. Olisihan se tietysti aivan mahdoton ajatus tehdä seuraavan hoitokierroksen suunnitelmat jo nyt ja kirjoittaa lääkkeisiin resepti.
Seuraava IVF-kierroksen kanssa ollaankin sitten jännän äärellä ihan toden teolla. Millä hormoniannoksella hoitoa lähdetään suunnittelemaan? Millaisen vasteen hormonit antavat? Annetaanko meille edes toivonhippuja viimeiselle IVF-koitoksellemme?
...ei mutta hetkinen, tämähän oli tosiaan meidän kolmas keskenmeno. Entä jos se sittenkin kertoi toden?
Rakas joulupukki, nyt en kaipaa sinulta enää mitään muuta kuin mielenrauhaa.
Terveisin,
Unohdettu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)