Välillä, tai ehkä vähän useamminkin tuntuu siltä, että meidän lapsettomuuden motto voisi olla "Vaikeimman kautta". Tällä polulla jatkoimme ainakin edellisen keskeytyneeseen keskenmenoon päättyneen raskauden jälkitoimien kanssa.
Kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen epäonnistuttua Rouvalle jouduttiin siis tekemään jälleen kaavinta raskausmaterian poistamiseksi kohdusta. Kaavinnan jälkeen Rouvan olo pysyi normaalina aina tänne asti ja tällä viikolla edessä olikin tarkastuskäynti ultrailuineen. Kuinka ollakaan, lääkäri havaitsi kohtua ultratessaan "jotain epäilyttävää". "Olisiko verisuonet kun näkyy aika voimakkaasti" ja "tuolla oikealla puolella saattaa olla hyytymä". Paremman näkymän saadakseen lääkäri päätti ruiskuttaa kohtuun nestettä ja ultrailla Rouvaa uusiksi. Hyytymäepäilyn vuoksi saimme pettymykseksemme ajan tähystykseen, jossa tilanne varmistettaisiin ja mahdollinen ylimääräinen materia saataisiin kohdusta uloa. Ja sitten alkoi tapahtua.
Lääkärin selostaessa juttujaan Rouva ilmoitti vintin pimenevän vähä vähältä ja hänet asetettiin makuulleen pyörtymisen estämiseksi. Ultrailu nesteen kanssa oli myös aiheuttanut Rouvalle kohtuullisen kovia vatsakipuja. Kun tilanne ei tuntunut odottelusta huolimatta hellittävän, siirsimme Rouvan pyörätuolissa lepotilaan sängylle makaamaan. Preoperatiivisen esitiedot ja tähystystä varten tarvittavat verikokeet tultaisiin tekemään varta vasten kyseiseen tilaan. Kyllä meillä vain on sairaalassamme hyvä palvelu! Särkylääkettä kipuihin ja heikottavaan oloon lepoa. Pahoinvointia varten oksennuskuppi viereen. Ja minä avuttomana vieressä katsomassa Rouvani kärsimystä. :-(
Siteestä huolimatta Rouva pelkäsi vuotoa, mutta päättelimme sen olevan vain tunne – kunnes huomasin verta lakanalla. Tuli kiire vessaan. Emme oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä tuona päivänä oikein tapahtui, mutta sitä tavaraahan tuli sitten Rouvasta ulos isosti. Suurin klöntti oli valehtelematta nyrkin kokoinen. Ja ei, tässä kohtaa minulla ei ole pienintäkään motivaatiota suurennella asiaa.
Miten tämä saattoi olla mahdollista? Moninkertainen määrä Cytotecia, kaavinta, ei oireita Rouvalla ja lääkärin "jokin pieni hyytymä siellä saattaa olla"-diagnoosi – ja sitten tavaraa tulee ulos pelkän ultranesteen irrottamana pelottavan paljon. Vaikka asialla ei olekaan suoranaisesti mitään tekemistä hedelmöityshoitojen kanssa, on vastaavina hetkinä usko hoitojen onnistumisiin vähintäänkin koetuksella. Miten voimme ikinä onnistua hoidoissa, jos näin yksinkertaiset perusasiat voivat mennä näin monella tapaa pieleen?
Kiitos leikkausjonojen, Rouvan tähystysaika on vasta parin viikon päästä. Toisaalta, mikäpä kiire tässä olisikaan, kun hoitojen jatkamista voidaan edes harkita vasta kuukautisten jälkeen, edessä on pian alkava sairaalan joulutauko ja lääkkeitäkään ei kannata ostaa kalenterivuoden mukaan menevän lääkekaton takia enää tämän vuoden puolella.
Tarkastuskäyntiä seuraavana päivänä Rouva sai puhelun sairaalasta: leikkausosastolla oli vapautunut seuraavalle päivälle aika, jossa tähystys voitaisiin suorittaa. Rouva paastosi seuraavan aamun ja meni sairaalalle odottamaan vuoroaan. Parin tunnin odottamisen jälkeen Rouvalle ilmoitettiin leikkausaikojen olevan sen verran aikataulusta jäljessä, että iltapäivän viimeiseksi ajaksi sijoitettu Rouvan aika oli peruttu. No kuinkas muutenkaan...
edit 27.11.2016: Verikoe olikin tähystykseen liittyvä perustutkimus. Hyytymistekijät tutkitaan vasta tammikuussa, kun keskenmenosta on kulunut riittävästi aikaa.
lauantai 26. marraskuuta 2016
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
En juhli merkkipäiväänne
Oho, kylläpä vierähti uuden tekstin aikaansaamisen kanssa. Noh, ehkäpä näin isänpäivänä onkin sitten oikea hetki taas blogahtaa tuoreimmat kuulumiset.
Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...
Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.
Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.
Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?
Kuten edellisessä kirjoituksessani uumoilinkin, ei lääkkeellisestä tyhjennyksestä tullut sitten lopulta yhtään mitään: Ylimääräisillä Cytotec-napeilla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Niinpä suuntasimme viikonlopun jälkeen heti ma-aamusta naistentautien polille, jossa ultralla todettiin käytännössä kaiken raskausmateriaalin olevan edelleen Rouvan kohdussa. Koska sekä me että lääkäri halusi edelleen yrittää välttää kaavintaa, Rouva siirtyi naistentautien osastolle, jossa hänelle annettiin lisää Cytotecia sekä ylä- että alakautta. Noh, kukaan ei liene enää yllättynyt kertoessani, että eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Saman päivän iltana olikin sitten jo selvää, että kaavintaanhan tässä taas matka käy. Kaavinta suoritettiin seuraavana päivänä aamupäivällä, mistä alkoikin sitten vihdoin ja viimein Rouvan, ja miksei minunkin, lopullinen toipuminen. Toistaiseksi kaikki on mennyt tuon jälkeen hyvin, mitä nyt kaavinnan kertomus ei ole ilmestynyt vieläkään Omakantaan. Voisi varmaan kohtapuoliin soitella sen perään...
Alkujärkytyksestä selvittyäni tämä toinen keskenmeno on tuntunut kuitenkin jollain tapaa ensimmäistä helpommalta. Ja ei, tätä ei tule käsittää väärin: toisen perättäisen keskenmenon käsittely ei ole kaikesta huolimatta ollut millään muotoa helppoa, mistä kertonee myös alun shokkivaiheen sairaslomatarpeenikin. Jollain tapaa tästä järkytyksestä on kuitenkin tuntunut pääsevän hieman ensimmäistä kertaa helpommin ylitse. Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska (tästäkään) keskenmenosta on vaikeaa löytää mitään positiivista – pikemminkin päin vastoin: Toinen peräkkäinen keskenmeno herätti pelon siitä, ettei raskautemme tulisi jatkossakaan kestämään. Toinen peräkkäinen keskenmeno nostaa myös seuraavan raskauden kesken menemisen todennäköisyyttä merkittävästi: 12–15 % --> 20–40 %. Ja mikä pahinta, yleisellä tasolla toinen keskenmeno herättää ennen kaikkea uusia pelkoja paitsi lapsettomuuden jatkumisesta, myös mahdollisesti edessämme olevasta toistuvien keskenmenojen aiheuttamasta henkisestä taakasta.
Paljon on ajatuksia pyörinyt päässäni erityisesti tänään, isänpäivänä. Tätä kirjoittaessani eletään jo iltaa, joten hiljalleen voin todeta selvinneen taas yhden raastavan isänpäivän, jota en saanut tyhjän sylini kanssa juhlia. Tuntuu hurjalta ajatella, että ilman lapsettomuushelvettiä meillä olisi noin 3,5-vuotias pieni taapero, joka olisi herättänyt minut tänään äitinsä kanssa juhlistamaan isyyttä. Siis vain ja ainoastaan sitä, että saan olla jollekin turvallinen, lämmin ja aina rakastava isä. Tästä ajatuksesta minun on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä irti somen ja median huutaessa isyyden ihanuutta ja iloa. On se väärin, on se vaan niin helvetin väärin.
Ja kaiken kukkuraksi tämä kaikki herättää minussa kaksi kysymystä: Osaanko nauttia isänpäivästä sitten, jos se minulle vielä joskus suodaan juhlittavaksi? Miksei lapsettomia miehiä juhlita siitä hyvästä, että he kestävät kaiken tämän tuskan, mikä heille on annettu?
torstai 20. lokakuuta 2016
Eilen pyyhin kolmannen, kultaisen sydämen pois liitutaulultamme
Mistähän aloittaisin? Käsien tärisemisestä jännityksen ja pelon voimasta yksityisen terveysklinikan käytävällä? Tämän hetkisestä tunnottomuudesta ja välinpitämättömyydestä lähes koko maailmaa kohtaan? Niistä lukuisista eilisen ja tämän päivän aikana kyyneleiden kostuttamista nenäliinoista? Maailmani toistamiseen romahduttaneista ja kaiken mustaksi maalanneista sanoista, jotka lääkäri lausui kaikeksi järkytykseksemme ääneen?
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
Minun tekisi kovasti mieli lopettaa tämä kirjoitus tähän. Todeta vain lyhyesti raskautemme päättyneen toistamiseen keskenmenoon ja lapsettomuus-painajaisemme saaneen taas uudeen, sitä pitkittävän käänteen. Mutta ei, pakko tämä on kirjoittaa ylös. Ehkäpä saan sitä kautta avattua tätä käsittämätöntä tilannetta hieman itsellenikin.
Aloitetaan nyt sitten vaikka tästä: Aloimme Rouvan kanssa pohdiskella ääneen ylimääräisessä ultrassa käymistä viime viikonloppuna. Näin hälventäisimme mielistämme pelkoja ja jännitystä sekä kehoamme kalvavaa stressiä. Asian helppouden vuoksi varasimme ajan eiliselle keskiviikolle yksityiselle puolelle, jonne ajan saikin nopealla aikataululla. H-hetkeä edeltävä aamupäivä oli yhtä mielen myllerrystä, mutta omalta osaltani kuitenkin jollain tapaa luottavaista sellaista, kaikesta jännityksestä huolimatta. Pelko ja jännitys alkoivat nousta pintaan vasta klinikalle kävellessäni: "kestän kyllä, tapahtui seuraavaksi mitä vain", tsemppasin itseäni mielessäni. Rouva oli vähintään yhtä jännittyneessä olotilassa tavatessamme. Toisen käsi tuntui tässä kohtaa suurelta turvalta isoa pahaa maailmaa vastaan.
Tuskin kuuluvalla äänellä puhuva lääkäri ei ollut meille entuudestaan tuttu. Kuiskauksin hän aloitti tutkimukset. Kohdun suu oli kiinni, aivan kuten pitääkin ja kohtu tuntui lääkärin sormiin oikealta hänen tunnustellessan Rouvan alavatsaa. Sitten oli ultran vuoro. Rouva ei uskaltanut katsoa näyttöä, jota itse tuijotin pelokkain silmin. "Ei vitsi, voiko tämä oikeasti olla totta, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?", ajattelin ja loin Rouvalle kaksi tai kolme rohkaisevaa hymyä, kun näin ultraruudulla pienen, ihmisen hahmoa muistuttavan alkion köllöttelemässä ja kasvamassa aivan kuten pitääkin – tai niin vielä tässä vaiheessa luulin. Sitten kuulimme lääkärin kuiskaavat sanat "Kyllä täällä sikiö löytyy...", lääkäri aloitti puolikkaan virkkeen sitä päättämättä – mutta jo tämä riitti meille kertomaan loput. Sikiö oli mennyttä. Kaikki toivo oli mennyttä. Kaikki oli menetetty. "...mutta sillä ei ole sykettä.", lääkäri jatkoi pitkän taukonsa jälkeen. Myös virkkeen loppu oli ehtinyt jo menettää merkityksensä.
Jollain ihmeellisellä tavalla selvimme ulos klinikalta. Ulko-oven sulkeuduttua murruin. Mieleni täyttyi ajatuksesta: "mitä nyt". Itkin, koska en osannut vastata omaan kysymykseeni. En taida osata vastata siihen vieläkään, yli vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Saimme yksityiseltä lähetteen keskussairaalaan, jossa yksityisen havainto vahvistettiin: sikiö oli sykkeetön. Sen syke oli siirtynyt minun ja Rouvan sydämiin, jotka löivät kiivaasti tilannetta käsitellen.
"Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää." Kirjoitin nuo sanat kaksi ja puoli viikkoa sitten kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia. Tiputtelupäivänä elimme hetkeä RV7+2. Eilisessä yksityisellä tehdyssä ultrassa alkion kooksi mitattiin 12,8mm, joka vastaa viikkoja RV7+4. En ole asiantuntija, mutta pidän ainakin itse mahdollisena sitä, että tiputtelu oli merkki nykytilanteen vääjäämättömästä lähestymisestä: lapsettomuushistoriaamme on juuri täydennetty toisella keskenmenolla – ja sanoin kuvaamattoman mustalla, sydäntä raastavalla tuskalla, jota se meissä molemmissa aiheuttaa.
Koska raskauden aikana ei havaittu mitään poikkeavaa, suoritetaan kohdun tyhjennys tällä kertaa lääkkeellisesti Cytotecilla – tai sitä ainakin yritetään. Rouva on käyttänyt eilen illalla ja tänään aamusta ja aamupäivästä ns. normaalisatsin, ilman dramaattista vaikutusta. Jos tilanne ei ala muuttua huomiseen mennessä, joudumme soittamaan päivystykseen lisäohjeita varalle annettujen neljän Cytotec-napin (yksi satsi) suhteen. Sitä pidemmälle en uskalla vielä ajatella, enkä siihen varmasti kykenekään. Päässäni pyörii liian paljon (tai liian vähän) asioita niiden järkevään järjestykseen asettamiseksi. Mutta toisaalta en pitäisi yllätyksenä, jos joudumme tässäkin kohtaa menemään sen vaikeimman kautta. Niinhän tämä nyt vain tuntuu meillä menevän.
Tässä kohtaa kiitän pitkänäköistä päätöstäni kertoa esimiehelleni tilanteestamme etukäteen. Pyörähdin yksityiseltä klinikalta poistuttuamme työmaalla, jossa sain hädin tuskin esimieheni oven suljettua ennen totaalista romahtamistani. "Nyt on <nimeni> paha olla", esimieheni sanoi heti totisen naamani nähtyäni, mitä seurasi lapsettomuushistoriani toinen kohtaus, jossa sain kirjaimellisesti haukkoa henkeä pitääkseni itseni tolpillani. Siitä ensimmäisestä voitte lukea blogini ensimmäisestä kirjoituksesta Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Eipä tarvinnut alkaa perustella esimiehelle sairasloman tarvetta... Loppuviikko olisi aikaa selvitellä päätä sille mallille, että osaisin tehdä päätöksiä siitä eteenpäin. En pidä psykologin käyttömahdollisuuttakaan vielä tässä vaiheessa täysin pois suljettuna. Toisaalta, tällä hetkellä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä turhilta, ainakin niin kauan kuin ne eivät johda pienen suloisen ihmislapsen saamiseen tähän tyhjään syliin, joka olisi kaivannut täytettä neljä pitkää ja tuskaista vuotta.
Eilen pyyhin kolmannen sydämen pois eteisen seinää koristavalta liitutaulultamme. Rouva oli sen sinne piirtänyt, sinisen sydämen vieressä olevan punaisen sydämen sisälle. Pyyhittyäni pois tuon pienen, heiveröisen kultaisen sydämen märiksi jäivät niin liitutaulu kuin minun poskenikin.
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Raastavan raskas raskaus - ja silti tai juuri siksi kihelmöi
Tällä viikolla meillä starttasi, jos starttasi, RV10. Päivittelen mielessäni päivittäin, miten päivät ja viikot tuntuvatkaan kuluvan niin armottoman hitaasti. Ja kuitenkin, kun viikonloppuisin huokaamme viikon loppumista, huomaan olevani taas yhden viikon lähempänä nt-ultraa, tuota raskausmaailman maagista virstanpylvästä ja raadollista vedenjakajaa ilon ja pettymysten kyynelten välillä. Tänään meillä olisi tuohon hetkeen enää reilut pari viikkoa. Toisinaan tuntuu, että tuon ajanhan voisi seisoa vaikka päällään. Toisinaan tuntuu myös, että olemme seisoneet päillämme jo pitkänkin tovin.
Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...
Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:
Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.
Rouva on ollut viimeiset pari viikkoa väsynyt, suorastaan naatti. Jos edellisessä kirjoituksessani Ultrahyviä uutisia kerroin pahoinvoinnin voivan paremmin ja Rouvan huonommin, sekä hänen olevan fyysisesti poikki, paheni tilanne tuosta toiseen potenssiin kyseisen blogahdukseni jälkeen. Lopulta Rouva joutui olemaan lähes kaksi viikkoa pois töistä pahoinvoinnin vuoksi. Myös unen tarpeensa on ollut hämmentävän suurta: vaikka Rouva on himmaillut päivät kotisohvalla ja ottanut väliin tunnin, parin kauneusunia, on hän myös poikkeuksetta löytänyt unimaailmaan ennen minua – ja jäänyt nukkumaan aamuisin vielä minun lähdettyä työmaalle. Ja niin sydämeni kuiskaa: anna tämän olla merkki siitä, että pääsisimme vihdoin nauttimeen kahden viimeisen kolmanneksen tuomasta ilosta ja onnesta, joita olemme jo puolitoistatuhatta päivää odottaneet...
Rouva on lukenut blogikirjoitukseni niiden julkaisemisen jälkeen alusta asti, mikä on toisinaan johtanut myös mielenkiintoisiin ja – jos sana tässä kohtaa sallitaan – hedelmällisiin keskusteluihin tuntemuksistani ja näkemyksistäni edesottamuksiamme kohtaan. Viimeisin esimerkki tästä oli kokemukseni raskauden kiertelystä kirjoituksessani Verrattomat vertaiset. Kävi ilmi, että Rouva oli halunnut suojella minua mahdolliselta pettymykseltä yrittämällä jatkaa eloaan normaalisti ilman raskaushehkutuksia. Vaikka ymmärränkin Rouvan ajatuksen ja hyvää tavoittelevan pyrkimyksen, sain vakuuteltua hänet lopettamaan itsensä hillitsemisen ja raskauden vähättelyn. Perustelin asiaa ensin itselleni ja sitten Rouvalle jokseenkin seuraavin skenaarioin:
Toimintamalli 1: Alamme varoa raskauden tuomista päivittäiseen arkeemme. Emme puhu siitä, välttelemme myös sen ajattelua. Emme koskaan koskettele Rouvan alavatsaa ja pohdi hänessä näkyviä raskauden merkkejä. Kerromme raskaudesta muille vasta kun on aivan pakko – ja silloinkin vain jos muut sattuvat asiasta kysymään. Emme ota raskausaikana kuvia tai dokumentoi sitä muutoinkaan.
Seuraus A: Jos raskaus oikeasti onnistuisi ja tähän astisen elämämme suurin toive sattuisikin täyttymään, katuisimme kaikkia noita tekemättömiä asioita ja ääneen lausumattomia sanoja, mutta olisimme katumuksemme kanssa auttamattomasti myöhässä. Menneisyydestä ei voi nauttia takaperoisesti, jos siitä ei ole nauttinut menneisyydessä. Historiaakaan ei voi dokumentoida kuin muistelmin.
Seuraus B: Jos edessämme on jälleen keskenmeno... *kylmät väreet*Toimintamalli 2: Tuomme raskautta mukaan elämäämme pikkuhiljaa sitä mukaa kuin mikä tuntuu meistä kulloinkin herkemmästä hyvältä. Tärkeintä on kuitenkin ottaa päivien ja viikkojen edetessä askel toisensa jälkeen kohti vanhemmuutta tai ainakin sen odottamista. Jonain päivänä huomaamme nauttivamme meille molemmille uudesta, jopa vieraasta tilanteesta. Tällöin keräämme kaikki voimamme ja kerromme asiasta pikkuhiljaa läheisillemme. Otamme vastaan tuen ja rakkauden, joita heillä on meille tarjota.
Odotukseni on joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää kuin, raskauden onnistuminen eikä mikään eikä kenenkään suojelu tulisi koskaan ennalta parantamaan sitä haavaa, jonka keskenmeno minussa tulisi aiheuttamaan. Varomisen myötä voimme kuitenkin kadottaa keskusteluyhteyden toisiimme. Raskauden välttely poistaa meiltä myös toisen onnen hetken, jonka lapsettomuus on meille tähän asti neljän vuoden piinansa aikana suonut. Puhumattomuuden vuoksi läheistemme on vaikeampi ymmärtää suruamme ja erityisesti sen laajuutta: raskausviikkojen aikana odotukset ehtivät kasvaa uskomattomiin mittasuhteisiin, eikä pettymyksen määrää voi ymmärtää ihminen, joka ei ole nähnyt sen taakse kätkeytyviä odotuksia.
Seuraus C: Kävi meille lopulta kuinka hyvänsä, selviämme siitä yhdessä toisiamme rakastaen. Ja hyvässä lykyssä kiitämme itseämme myöhemmin siitä, että osasimme elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä meille on annettu. Kaikki tämä on joka tapauksessa ja väistämättä osa meidän elämäämme.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Ultrahyviä uutisia
Julkaisin juuri samaan syssyyn kolme uutta blogahdusta: P niin kuin..., Kipuilua onnen hetkellä sekä Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen. Halusimme viivyttää alkaneen raskauden paljastamista edes tätä kautta johtuen päätöksestämme pitää raskaus sen ensivaiheen ajan salassa. Nyt, kun varhaisultra on (ennenaikaisesti) koettu ja pienen pieni sydämen syke taas nähty, katsoimme voivamme julkistaa asian edes täällä blogissani. Kenellekään muulle emme ole asiasta vielä kertoneet, emmekä tule sitä todennäköisesti tekemäänkään raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana – tai minne asti tässä nyt ylipäätään päästään...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Historiamme toinen raskaus on nyt siis edennyt RV 7:lle. Mutta eipä ole tämäkään polku ollut sitten sitä suorinta ja tasaisinta sorttia, ehei. Ehdin ensimmäisten vaikeuksien ja pelon aiheiden ilmettyä miettiäkin, tulinko maalanneeksi edellisellä kirjoituksellani liikaa piruja seinälle. Mutta tämähän menisi jo ihan pikkuisen taikauskoisuuden puolelle, vai mitä? Niin tai näin, ei Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen -tekstin kirjoittamisen jälkeen mennyt varmaan täyttä päivääkään, kun Rouva mainitsi ensimmäisen kerran alavatsansa oikealla puolella tuntuvaa kipua. Emme kiinnittäneet siihen aluksi sen enempää huomiota, mutta ajan kuluttua valittelut lisääntyivät ja nostivat pintaan ensin huolen, sitten pelon. Näiden myötä oli helppo mieltää todeksi ajatus siitä, että jo alkaneet raskausoireetkin olivat jo hiipuneet. Pahoinvointia oli vähemmän ja harvemmin, jos ollenkaan.
Keskustelun jälkeen Rouva varasi ajan naistentautien polille, mutta ahdistuksen kasvettua suuntasimme sinne jo päivää aikaisemmin ilman varattua aikaa. Ahdistus alkoi olla tässä vaiheessa joka tapauksessa jo sitä luokkaa, ettei ainakaan itselleni ollut enää suurtakaan merkitystä sillä, istuisinko työmaalla vai sairaalan odotushuoneessa, koska saisin molemmissa todennäköisesti jokseenkin saman verran aikaiseksi. Yllätykseksemme meidät otettiin vastaan varsin nopeasti, vain n. 30min odottamisen jälkeen. Minä, sinä, me -kirjoituksestani tuttu lääkäri kyseli tilanteestamme katse tiukasti Rouvaan kohdistettuna ja päätin oikaista häntä jälleen, tällä kertaa toisen "sinä"-maininnan jälkeen: meillä on nyt raskaus. Kaikesta ystävällisyydestään huolimatta hänellä on selvästi tämän asian kanssa edelleen hieman tekemistä...
Tilannekatsauksen jälkeen oli aika ultrata Rouva – sekä hänen sisällään köllötellyt alkio. Ei varmaan tarvitse enää tässä vaiheessa erikseen mainita, että saimme molemmat pyyhkiä silmäkulmiamme nähtyämme alkion sydämen lyövän kiivasta tahtia ultralaitteen ruudulla. Lääkäri arveli kivun johtuvan siitä, että alkio oli päättänyt kiinnittyä nimenomaan kohdun kipuilevaan oikeaan reunaan. HCG-arvo oli yli 25000 ja kaikki näytti joka tapauksessa olevan toistaiseksi kunnossa – ja niin saimme taas kaivella nenäliinoja vastaanottohuoneesta ulos päästyämme.
Tämän episodin jälkeen Rouvan pahoinvointi onkin sitten pahentunut ihan kunnolla ja hän on ollut fyysisesti varsin poikki pari viime päivää. Pidämme näitä kuitenkin positiivisina oireina ja merkkeinä raskauden etenemisestä. Vaikka eihän tämä helppoa ole. Rouva havaitsi eilen illalla pientä tiputtelua, mikä aiheutti hänelle kunnon sätkyt. Minulle sätkyt aiheutti puolestaan se, etten tuntenut Rouvan itkuisen ilmoituksen jälkeen yhtään mitään. Ei surua, ei pettymystä, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ja ennen kuin tuon tyhjän tilalle ehti mitään tullakaan, otimme järjen käteen: pieni tiputtelu ei merkitse vielä yhtään mitään – etenkään ilman muita oireita, joita ei ollut eikä ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä tarvitse ilmaantuakaan. Oikeasta hätätilanteesta en nimittäin uskoisi selviäväni tyhjällä ololla ja ilman tunteita. Otetaan siis vastaan peukkuja, varpaita ja mitä näitä nyt on! Viisi viikkoa pitäisi osata vielä kärvistellä...
Verrattomat vertaiset ja heistä irtautuminen
[Teksti on kirjoitettu 25.9. ja julkaistu vasta myöhemmin.]
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.
Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.
Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.
Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan. Varhaisultraan on nyt aikaa reilu viikko ja oloni on toisinaan suorastaan mielipuolinen. On tämä vain hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää aikaa. Piinaviikkoihin kuuluu olennaisesti jotain sellaista, mitä ei voi koskaan täysin selittää vastaavaa kokemattomalle. Tämä on oletettavasti myös kaikkein painavin syy sille, ettemme ole vieläkään tehneet lapsettomuudestamme julkista. Ihmiset eivät ymmärtäisi kokemaamme ja sitä, mitä käymme parhaillaan läpi. Ja miten he voisivatkaan, kun en tunnu ymmärtävän sitä suurinta osaa ajasta itsekään.
Saimme paikalliseen vertaistukiryhmäämme puolen vuoden hiljaiselon jälkeen uusia jäseniä, minkä myötä ryhmä näytti heräävän taas uuteen eloon. Ryhmän sääntöjä hieman venyttäen kävin (pyynnöstä) ryhmän edellisessä tapaamisessa passittamassa vastuuvetäjän kapulaa seuraavalle, vaikka olemmekin plussanneet jo muutama viikko sitten. Tapaaminen oli itselleni melkoista tunneviidakkoa. Oli ihanaa ja helpottavaa nähdä kuolemaa tehneen ryhmän saavan taas jatkoa sekä tietysti jakaa omia kokemuksia jokaisen sanani ymmärtävien vertaisten kanssa. Oli myös ilo seurata uusien ryhmäläisten pystyvän avaamaan pikkuhiljaa lapsettomuuden kokemustaan vielä toisilleen tuntemattomien, mutta toivottavasti piakkoin tutuksi tulevien ihmisten edessä. Hitaasti, mutta varmasti huonetta alkoi täyttää keskinäinen luottamus epämukavuusalueen väistyttyä puheenvuoro toisensa jälkeen. Onnistuin myös taas hämmästyttämään itseäni käymällä itkemisen kynnyksellä kertoessani alkuvuoden keskenmenostamme. Se näyttää olevan aihe, joka herkistää minut aina vain uudelleen. Samalla kuitenkin toivoin sekä oman avautumiseni että ryhmän itselleni antamasta avusta kertomieni sanojen herättävän ryhmäläisten mieliin sen kipinän, jonka vertaistuki on myös minuun sytyttänyt: en ole asiani kanssa yksin.
Lopulta tuli aika päättää ryhmä ja toivottaa muille hyvää jatkoa niin pariskuntina kuin vertaistukiryhmänäkin. Istuttuani autoon minut valtasi ontto olo. Olin juuri päättänyt vertaistukiryhmän tapaamisen, johon en halua enää koskaan elämässäni palata. Kaipasin Rouvan lohduttavaa syliä, joka odotti kotona automatkan päässä. Kuinka pitkältä tuo n. kahdeksan kilometrin ajomatka tuntuikaan! Kaikki radiosta tuleva musiikki tuntui nostavan väkisin palan kurkkuun. Olin väsynyt. Väsynyt pelkäämiseen ja edessä mahdollisesti odottaviin pettymyksiin, joita tuntui tuolla hetkellä olevan mahdotonta väistellä. Olin väsynyt lapsettomuuteen.
Tämä raskauden kokemus on selvästi erilainen kuin vuodenvaihteessa kokemamme. Olemme molemmat selvästi varautuneempia raskauden suhteen. Siinä missä ensimmäistä raskautta siivitti mielissämme ilo ja onni, on ensimmäinen mieleeni tuleva tätä raskautta kuvaava sana epäilys. Epäilys siitä, onko raskaus totta. Epäilys siitä, onko alkio kohdussa vai tuleeko se piakkoin aiheuttamaan ennen näkemättömiä ongelmia munanjohtimessa. Sekä tietenkin epäilys siitä, kestääkö raskaus edes riskiviikkojen yli. Toisinaan minusta tuntuu myös siltä, ettei odottamisessa raskainta olekaan itse pelko ja epäilys, vaan se, että annamme molemmat näille kahdelle tunteelle sijan mielissämme. Olemme päästäneet ne elämäämme, vaikka puhuimme ja sovimme toisin keskenmenon jälkeen. Ihmismieli on heikko, kun edessä on riittävän tärkeitä asioita, joiden edessä on itse käytännössä avuton. En kuitenkaan syytä tästä itseäni saati Rouvaa, koska tiedän tämän kaiken olevan luonnollinen osa lapsettoman elämää.
Piinaviikot jatkuvat, päivä kerrallaan.
Kipuilua onnen hetkellä
[Teksti on kirjoitettu 20.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin.]
Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.
Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.
Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)
Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.
Hmm, aloitin tämänkin tekstin kirjoittamisen raskaalla huokauksella. Kyllä nämä asiat vain menevät tunteisiin, kerta toisensa jälkeen.
Elämme nyt kuudetta raskausviikkoa ja varhaisultraan on aikaa vielä n. kaksi viikkoa. Toisin kuin alkuvuoden raskaudesta, minun on ollut hyvin vaikeaa saada tästä aikaiseksi sitä samaa iloa ja innostumista. Toisinaan koko raskautta on edelleen vaikeaa uskoa todeksi. Eikä asiaa ainakaan helpota Rouvan pessimistiset puheet alkion eksymisestä munanjohtimeen ja epäilyt viime kerralla näihin aikoihin tulleiden pahoinvointien osittaisesta puuttumisesta tai lievyydestä. En ole saanut myöskään konkretisoitua raskautta itselleni kertomalla siitä muille, koska haluamme pitää asian toistaiseksi omana tietonamme. Mihin asti, sitä meistä ei taida kumpikaan vielä tietää. Jos kysyn asiaa itseltäni, osaan argumentoida itselleni niin salassa pitämisen, kertomisen parille ystävälle sekä sen, että kertoisimme asiasta yhtä laajasti kuin viimeksikin eli perheillemme ja lähipiirillemme. Aikaisemmin sopimamme mukaan menemme asiassa kuitenkin ns. herkemmän mukaan -periaatteella: jos toinen haluaa pitää asian salassa, niin silloin se myös salassa pidetään.
Alkaneen raskauden myötä meidän olisi myös aika jäädä pois vertaistukiryhmästä. Niin ne näkökulmat vain muuttuvat: Viime kerralla jäin ryhmästä ilolla pois, koska ryhmä on antanut meille paljon, on se myös osaltaan toiminut eräänlaisena lapsettomuuden symbolina tai jopa lapsettomuutta edustavana kuoppana, jossa olemme jumissa pääsemättä sieltä koskaan pois. Tällä kertaa ryhmästä onkin sitten jopa pelottavaa jäädä pois. Pelottavaa siksi, että siihen palaaminen oli yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita viimeisen neljän vuoden aikana olen joutunut kokemaan. Jollain tapaa kaikki keskenmenon aikana koettu pettymys konkretisoitui lopulta paluuseen plussan saaneiden ryhmästä lapsettomien ryhmään. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
"Piinaviikot". Eipä niitä turhaan siksi kutsuta. Toistaiseksi menemme eteenpäin siis positiivisen raskaustestin, verikokeen (HCG-arvon) sekä Rouvan lievien tuntemusten ja lievän pahoinvoinnin voimin eteenpäin. Pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa ja saada vietyä päiviä ja viikkoja eteenpäin vaikka väkisin. Ajan kulumisen nopeutamiseksi olemme yrittäneet keksiä itsellemme tekemistä niin arki-illoille kuin viikonlopuillekin. On kävelyretkiä, peteposkipartaa, stand uppia ja valokuvausta. Kaikki käy, mikä vain saa ajan kulumaan mahdollisimman tehokkaasti. :)
Vielä kun keksisi, miten näitä päässä kummittelevia pelkoja saisi karistettua pois matkasta tai edes vähemmäksi. Vaikka vuodenvaihteessa saamamme ihkaensimmäinen plussa oli yksi lapsettomuusajan suurimmista ja tärkeimmistä saavutuksista, jätti keskenmenoepisodi syvät ja pysyvät arvet – ja juuri nyt nuo arvet rakoilevat takaraivossani jylläävän pelon voimasta herättäen mieleeni kipuilua. Kipuilua tällä onnen hetkellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)