Sunshine, lollipops and rainbows... NOPE.
Lämpimistä säistä, auringonpaisteesta ja yhä lähenevästä kesälomasta huolimatta viimeiset viikot ovat olleet vaikeita. Iso osa jaksamisen hupenemisesta vyöryy varmasti keväällä tekemieni järkyttävien työtuntien syyksi, mutta tunnen kyllä itseni ja tunnistan ison osan olevan myös ihan rehellistä lapsettoman tuskaa. Tilanne on pitkälti sama kuin viime syksynä (ks. kirjoitus Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon): pitkäksi venynyt tauko hoidoista lähenee vääjäämättömästi loppuaan, kuten myös loma hoidoista sekä niiden aiheuttamista ajatuksista ja peloista. Ajatukset tehokkaasti muualle vienyt ulkomaanmatka on sekin takanapäin. Marssi kohti perivihollistamme on taas alkanut. Edelliset taistelut se piru voitti, mutta sota on vielä kesken.
Onneksi kesäloma on vielä edessä päin. Jaksamiseni on vaihdellut päivittäin. Hyviä päiviä seuraa yksi tai pari huonoa päivää, mutta ei vielä (onneksi) mitään yhtä tummaa kuin vuoden 2015 alussa. Vaikka toisinaan olen havainnutkin itsessäni samoja tuntemuksia kuin mitä tuolloin tilitin työpsykologikäynneilläni: huolestumalla itse omasta jaksamisen tasostani kehitän mieleeni pirullisen noidankehän, jota on hemmetin vaikeaa saada poikki. Noina ns. huonoina päivinä, kun lapsettomuus iskee lujemmin vasten kasvoja, minussa herää myös huoli tulevasta syksystä ja hoitojen aiheuttamasta rasituksesta. Huoli omasta jaksamisesta alkaa painaa mieltä, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Miksi ahdistun asiasta nyt, kun hoitojen jatkamiseenkin on vielä aikaa? Miksi rasitan itse itseäni pyörittelemällä asioita päässäni? Miten saan kaiken tämän pois mielestäni kesäloman ajaksi?!
Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että se on nimenomaan kesäloma, jota pelkään. Kyllä, tiedän itsekin miten hullulta se kuulostaa. En pelkää kesälomaa itsessään, vaan sitä, etten osaa rentoutua sen aikana. Pelkään sitä, etten saa nollattua ajatuksiani pois lapsettomuudesta ja edessä olevista hoidoista. Ennen kaikkea pelkään sitä, etten saa ladattua henkisiä pattereitani tulevalle syksylle. Ehkä se siis onkin syksy, jota pelkään?
Kuten mainitsin yllä ja mm. kirjoituksessani Sillä tarvitsin mä senkin, osoittautui alkuvuodesta vaihtamani uusi työpaikka ja työtehtävät erittäin työläiksi aikaisempaan toimenkuvaani verrattuna. Käytännössä tämä tarkoittaa suurta työkuormaa ja erityisesti pitkiä työpäiviä, jotka ovat venyneet jopa 8–10 tunnin mittaisiksi. Olen tuonut tätä esille työnantajalleni, mutta mitään konkreettisia muutoksia emme ole saaneet vielä aikaiseksi. Olen kuitenkin kevään edetessä päättänyt, että tähän on tultava muutos viimeistään alkusyksystä. Ratkaisujahan on käytännössä tasan kolme: 1) työkuormaani jaetaan muille, 2) jätän osan töistäni tekemättä, 3) siirryn muihin tehtäviin (lue: toisen työnantajan palvelukseen). Tämäkin tuo oman painolastinsa loppukesälle, koska on pitkälti myös minusta itsestäni kiinni, kuinka asia etenee – vai eteneekö se ollenkaan.
Loppuun myös jotain positiivista: Sain vihdoin käytyä lounaalla erään kaverini kanssa, jonka olimme aavistelleet tai käytännössä tienneet kärsineen lapsettomuudesta vaimonsa kanssa. Otin asian oma-alotteisesti esille ja keskustelimme asiasta pitkän tovin molempien kokemuksia kerraten. Ja voi jumpe, kuinka se olikaan todella terapeuttista jutella asiasta jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee paitsi aiheen myös minut! Keskustelu oli vain jotenkin niin helppoa, mihin auttoi varmasti myös se, että todella empaattisena ihmisenä kaverini osasi sanoa juuri oikeita asioita, joita minun tarvitsi tässä tilanteessa kuulla. Oli todella liikuttavaa kuulla useat tsemppi- ja jaksamistoivottelut pitkien hoitovaiheiden jälkeen lapsen saaneen suusta. Henkilöltä, joka ei koskaan luovuttanut, vaan jatkoi hoitoja myös yhteiskunnan kustantamien hoitojen jälkeen niissä lopulta onnistuen. :'-) Hän on vaimonsa kanssa minulle nykyisen yhdenlainen sankari ja esikuva.
Nyt pitäisi löytää jostain sitä samaa fiilistä ja tunnelmaa, mitä uhosin toteuttavani tammikuussa 2015: Kurssi kohti toivoa. Toivon ja haluan uskoa siihen, että jäljellä olevien työpäivien myötä katoavat näkyvistä sekä Suomi-neitoa kastelevat sadepilvet että mieltäni värjäävät ikävät ajatukset. Meillä on vielä paljon toivoa jäljellä. Minun pitäisi vain muistaa pitää siitä tiukemmin kiinni.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Jäi se risti: Jäiset ristiäiset
Oho, edellinen teksti syntyi 2kk 1pv sitten! Taitaa olla korkea aika kirjoitella taas tilannepäivitystä.
Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...
Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.
Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.
Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.
Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:
Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?
Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva. Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.
Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...
Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.
Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.
Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.
Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:
- Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
- Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
- Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.
Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?
Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva. Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.
maanantai 18. huhtikuuta 2016
No: viisi
Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Koke-must
Olen saanut nyt vähän ajaan sisään parikin eri kommenttia liittyen siihen, osaako lapsettomuutta koskaan kokemattomat arvostaa lapsensaantiaan yhtä paljon kuin lapsettomuudesta kärsineet. Oletan kommenttien juontuvan (pääosin) helmikuussa 2015 kirjoittamastani tekstistä Miten ja miksi, jossa pohdin asiaa disclaimerien saattelemana. Aihe olikin tuolloin itselleni erityisen ajankohtainen, koska kävimme sitä luonnollisestikin läpi myös psykologikäyntieni yhteydessä. Hiljattain saamani kommentit herättivät minut ajattelemaan asiaa taas uudestaan, yli vuosi kyseisen tekstin kirjoittamisen jälkeen. Ehkäpä asiaa on syytä avata hieman pidemmälle nyt, yli vuoden lisäpohdintojen jälkeen.
Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.
En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.
Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.
Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).
Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.
Ajoitushan on mitä parhain myös siksi, että ruodin juuri edellisessä kirjoituksessani Häpeämättömät tunteet, ikuisesti lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden sallimista: "Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. – – ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta." Ja siitähän tässäkin on pitkälti kyse: elämään suuresti vaikuttavan asian, ehkä jopa toisinaan koko elämää ohjaavan asian nostattamista tunteista ja ajatuksista sekä niiden hyväksymisestä.
En osaa enää edes nimetä kuinka monesti olen maininnut blogini 35 tekstissä lapsettomuuden minussa nostamat tunteet: kateus, katkeruus, epäreiluus, avuttomuus... Jo tekstini Mutta suurin niistä on kateus otsikko kertoo, ettei nyt olla helppojen asioiden äärellä. Ja miksi oltaisinkaan? Harvat elämäntapahtumat ovat niin isoja, että ne ottavat niitä kokevan ihmisen otteisiinsa sysäten matkalaisen suunnitellulta reitiltä elämän sivuraiteille. Lapsettomuus kuitenkin tekee näin, eikä päästä kuljetettavanaan olevaa tai edes mukana olevia kanssamatkustajia helpolla. Matkanteko lapsettomuuden kyydissä on myös siitä pirullista, että sen raiteet johdattavat aina vain pois päin niiltä turvallisilta raiteilta, joilla elämän piti alunperin kulkea: mitä pidemmälle matkaa teet, sitä pimeämpään paikkaan huomaat kulkeneesi. Vauhti on tuskallisen hidas, mutta kuitenkin niin luja, ettei kyydistäkään uskalla hypätä, koska ympärillä on pelkkää yhä synkkevää korpea. Tuska päättyy joskus – tavalla tai toisella. Mutta milloin ja miten, siihen ei kukaan osaa vastata. Tästä kaikesta tietävät vain ne, jotka ovat asian joskus läpikäyneet. Ja tässä on tämän kirjoituksen ydin. Kokemuksista ja niiden vaikutuksista ihmisiin.
Kaiken yllä kirjoittamani olisi voinut kirjoittaa minun sijastani vakavasti sairas ihminen, esimerkiksi syöpäpotilas. Sama teksti voisi olla läheisensä, esimerkiksi lapsensa tai puolisonsa menettäneen kirjoittama. Saman vuodatuksen olisi voinu kirjoittaa myös henkilö, jonka perheessä asuu alkoholisti. Ja jälleen disclaimer: En tarkoita tai edes halua vertailla näitä kokemuksia keskenään tai sekoittaa niihin lapsettomuutta millään muotoa. Sen sijaan haluan nostaa esille yksilön kokemuksen mukanaan tuoman oppimisen (löysin Googlen avulla sopivalta kuulostavan termin kokemusoppiminen, mutta se näyttää tarkoittavan jotain ihan muuta). Uskon pointtini olevan poimittavissa edellä kirjoittamastani ja tässä vielä rautalankamalli: joitakin asioita ei vain voi käsittää kaikessa laajuudessa, ellei niitä ole itse henkilökohtaisesti kokenut.
Alamme pikkuhiljaa päästä siihen, mitä halusin tässä kirjoituksessani avata. Vaikka terveys on minulle äärimmäisen tärkeää, en usko muistavani kiittää terveydestäni yhtä usein ja antaumuksella kuin vakavan sairauden läpi käynyt. Olen menettänyt rakkaita läheisiäni, mutta en ole koskaan menettänyt omaa lasta tai puolisoa, enkä täten osaa edes kuvitella mitä jomman kumman kokeminen voisi tarkoittaa. Olen joutunut seuraamaan vierestä kovaa alkoholin käyttöä, mutta en ole koskaan elänyt alkoholistiperheessä, joka on varmasti rajuimmillaan pelkkää helvettiä. Lapsettomuuden olen kuitenkin kokenut – ja uskallan väittää sen opettaneen minulle asioita, johon sitä kokemattomat eivät, edellä kuvattujen esimerkkien tavoin, osaa täysin samaistua (ja tässä piilee myös vertaistuen vahvuus, toim. huom.).
Rakkautta ja sen määrää omaa lasta kohtaan ei voi mitata. Ei myöskään arvostusta ja kiitosta siitä, että on lapsen joskus saanut. Uskallan silti väittää, että lapsettomuushelvetistä selvinnyt ei ainakaan häviä noissa asioissa lapsen ensimmäisellä yrityksellä saaneille. Ja saattaisipa se oma lapsi sylissä tuntua itsestänikin hieman erilaiselle nyt, kuin jos olisin saanut kokea sen jo kolme vuotta sitten.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Häpeämättömät tunteet, ikuisesti
Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.
Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.
Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.
Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":
Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.
Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.
Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":
"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:
Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Pasha juhla!
Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Sillä tarvitsin mä senkin
Terveiset talvilomalta! Olemme viettäneet tämän viikon yhteistä talvilomaamme. Hassusti loma ei tälläkään kertaa ollut molemmilla palkallinen minun työpaikan vaihtamisen vuoksi. Sain kuitenkin haastatteluiden lomassa neuvoteltua itselleni täydet lomat, jotka pidän yhtä viikkoa lukuunottamatta omalla kustannuksella. Joustavien työaikojen vuoksi en kuittaa talvilomaviikostani kuitenkaan miinusta, koska olin ehtinyt kerryttää kahdessa kuukaudessa jopa 30 tuntia eli neljä työpäivää tuntisaldoja. Kertonee jotain siitä, miten pitkiä päiviä alkuvuodesta on tullut tehtyä...
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Vietimme talvilomamme kotiseudullamme Pohjois-Karjalassa. Ennakko-odotukset reissun suhteen olivat jokseenkin kaksijakoiset: vaikka tiesimme molemmat voivamme rentoutua kotiseudun rauhallisissa maisemissa äitiemme lihapatojen äärellä, jännitti etenkin Rouva vierailujen olevan kiusallista ylipassaamista ja ennen kaikkea meidän tunteiden varomista. Pelkomme oli siis se, etteivät vanhempamme osaisi suhtautua meihin normaalisti, vaan sanomisiaan jatkuvasti varoen, mikä puolestaan aiheuttaisi meille pelkkää ahdistusta. Emme ole kosketuksesta särkyväksi säröytyneitä esineitä, vaan aikuisia ihmisiä, jotka osaavat käsitellä elämänpolun karikkoja ja kriisitilanteita.
Pelkomme osoittautuivat onneksi turhiksi eikä vaivautuneita tilanteita syntynyt. Rouvan ollessa suihkussa äitini uskaltautui kysymään "olisiko se hyvä vai paha kysyä keskenmenosta ja toipumisesta". No hyvähän se olisi kysyä osoittaakseen välittämistä ja toisen vaikean elämäntilanteen huomioimista. Kunhan se jää siihen yhteen kyselykertaan, koska jatkuva tilanteen tiedustelu käy nopeasti rasittavaksi. Tätä lukevat ymmärtänevät mitä tarkoitan.
Loman ikävin hetki sijoittui hieman yllättäen sukuani koonneeseen tilaisuuteen, joka sattui ajallisesti sopivasti juuri lomapäivillemme. Tilaisuudessa paikalla olleet edustivat isäni puoleista lähisukua, joka on pidättäytynyt visusti kyselemästi lapsisuunnitelmistamme – mistä suuri hatunnosto heille! Mainittakoon, ettemme ole kertoneet sukulaisillemme lapsettomuudestamme tai mistään siihen liittyvistä asioista. Tapaus oli sarjaa kiusalliset utelut ja ajattelemattomat toksautukset. Isäni serkku kysyi kuulumisten vaihtamisen lomassa onko meillä Rouvan kanssa lapsia. Yritin hieman kiertää aihetta vastaamalla kieltävästi ja mainiten kaksi kissaamme. "No niillähän on hyvä ensin harjoitella", kuului vastaus. Voi jumalauta, vai että harjoitella kissoilla? Kiukkuani ja suruani niellen en vastannut tokaisuun mitään. Sukulaiseni pelasti tällä kertaa muiden vieressä istuneiden lähisukulaisten läsnäolo, joita ilman hän olisi kyllä saanut kuulla kuinka olemme harjoitelleet kissoillamme kohta yhdeksän vuotta, joista pian neljä vuotta olemme yrittäneet lasta maailmaan pukata – ja kun se viimein näytti vuoden vaihteen jälkeen onnistuvan, palkittiin meidät keskeytyneellä keskenmenolla, josta Rouva parhaillaan toipuu. Ehkä olemme harjoitelleet kissoillamme jotenkin väärin? Kerrottuani tapauksesta Rouvalle, antoi hän sadatellen seuraavalle kerralle ohjeeksi vastata vastakysymyksellä: "kuinkas teidän seksielämänne luistaa, ehkäpä voisitte harjoitella koirienne kanssa ensin?"
Loma sujui muilta osin pääsääntöisesti mukavasti. Säät suosivat ja ruoka sekä herkut maistuivat niin että napa ruskasi. Kaikesta loman mukanaan tuomasta hyvästä huolimatta omat tunnelmani olivat hetkittäin apeat. Tämän vierailun piti olla se reissu, jolla esittelemme molempien perheille Rouvan kasvanutta mahaa, jonka perään molempien äidit ehtivät kysellä lukuisia kertoja ennen keskenmenon toteamista. Tämän reissun piti olla myös viimeisiä reissuja kotiseudulle kahdestaan. Pääsemmeköhän me koskaan perhelomalle oman pienokaisemme kanssa? Loman tyhjennettyä päätä työasioista, huomaan lapsitoiveasioiden täyttävän työasioiden jälkeensä jättämää tyhjiötä. Osansa antaa varmasti myös keskenmeno, jonka jälkipotkut tuntuvat edelleen kipeiltä. Voisiko aikaa kelata taas kuukauden pikana eteenpäin?
Päätän kirjoitukseni jälleen lauluun. Tällä kertaa kappaleeksi valikoitui julkaisustaan asti sydämeeni sukeltanut Juha Tapion Eläköön, jonka sanat tuntuvat puhuttelevan nyt enemmän kuin koskaan.
Juha Tapio - Eläköön
Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru, myös sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)