"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
maanantai 5. lokakuuta 2015
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon
Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
tiistai 1. syyskuuta 2015
Nämä ovat suuria askeleita lapsettomille, mutta pieniä askeleita muulle ihmiskunnalle
Töp, töp, töp. Kolme pientä askelta, jotka ovat vieneet minua taas merkityksellisen matkan eteenpäin lapsettomuuden kivisellä polulla. Olen siis ottanut lähiaikoina kolme itselleni merkityksellistä edistysaskelta lapsettomuuden suhteen.
Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."
Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.
Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.
Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.
Töp, töp, töp.
Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."
Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.
Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.
Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.
Töp, töp, töp.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle
Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?
Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)
Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.
Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.
Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.
Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.
Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.
Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)
Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.
Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.
Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.
Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.
Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.
maanantai 17. elokuuta 2015
Paluu lomalta: tilannekatsaus
Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...
Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).
Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).
Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:
Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?
Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).
Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).
Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:
- Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
- Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.
Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?
perjantai 10. huhtikuuta 2015
(Tulisipa tästä) elämän kevät!
Keväinen tervehdys! Saatoin aloittaa uuden blogahduksen noinkin pirteillä sanoilla kahdesta syystä: etenevät kevät auringonpaisteineen antaa energiaa ja ensimmäinen työpsykologilla käynti on nyt onnellisesti takana. Ehkäpä tuo kevään eteneminen on sen verran tuttua huttua, että voinen hypätä sen yli suoraan jälkimmäiseen aiheeseen...
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.
Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.
Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.
Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.
Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...
Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.
Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.
Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.
Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.
Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...
maanantai 16. maaliskuuta 2015
Ammattiapua molempiin päihin
Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.
Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.
Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."
Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.
Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.
Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.
Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.
Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...
Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.
Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."
Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.
Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.
Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.
Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.
Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)