Nämä ovat suuria askeleita lapsettomille, mutta pieniä askeleita muulle ihmiskunnalle

Töp, töp, töp. Kolme pientä askelta, jotka ovat vieneet minua taas merkityksellisen matkan eteenpäin lapsettomuuden kivisellä polulla. Olen siis ottanut lähiaikoina kolme itselleni merkityksellistä edistysaskelta lapsettomuuden suhteen.

Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."

Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.

Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.

Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.

Töp, töp, töp.

Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

Paluu lomalta: tilannekatsaus

Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...

Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).

Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).

Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:

1. Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
2. Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.

Moni arvanneekin jo, että olemme päätyneet keskustelujen jälkeen jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiomme jatkaa raskautumisyrityksiä lähiaikoina tai ainakin pyrkiä IVF-hoitoihin. Mikäli tämä vaatii lupaa lääkäriltä, joutunemme kiertämään hoitoihin niin monen lääkärin kautta, että kohdalle sattuu luvan antava tapaus. Voi kuulostaa kylmältä ja raa'alta, tiedän. Vielä kylmempää ja raaempaa on kuitenkin elää epätietoisuudessa ja ikuisen odottamisen syvässä kaivossa, josta ei näe ulospääsyä vaikka kuinka tähyilisi.

Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?

(Tulisipa tästä) elämän kevät!

Keväinen tervehdys! Saatoin aloittaa uuden blogahduksen noinkin pirteillä sanoilla kahdesta syystä: etenevät kevät auringonpaisteineen antaa energiaa ja ensimmäinen työpsykologilla käynti on nyt onnellisesti takana. Ehkäpä tuo kevään eteneminen on sen verran tuttua huttua, että voinen hypätä sen yli suoraan jälkimmäiseen aiheeseen...

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti työterveyshuolto ovat kyllä entisen työkaverini sanoin "parhautta purkissa". Kuten edellisessä kirjoituksessani kertoilin, tarjoaa työantajani työntekijöille jopa viisi työpsykologikäyntiä ilman kustannuksia. Työpsykologihan on "työntekijöiden ja työyhteisön henkisen hyvinvoinnin sekä työntekijöiden työkyvyn ylläpitäjä", jonka pakeille voi hakeutua työterveyden kautta. Ja mikä parasta, työpsykologikäynnin syyn ei tarvitse liittyä millään tavalla työasioihin. Työkykyä kun voi alentaa käytännössä mikä tahansa mieltä painava asia. Jo näin ensimmäisen käyntikerran jälkeen voin sanoa palvelun täyttävän tehtävänsä.

Ensimmäisen käyntikertani aamu oli kyllä melkoista tunteiden sekamelskaa. Käynti pyöri mielessäni jo edellisenä iltana sekä tietenkin aamulla heräämisestä lähtien. Ja mitä pidemmälle aamu eteni, sitä isommaksi ahdistus kasvoi. Kynnys lähteä avautumaan itselle tuskaa ja surua aiheuttavista aiheista tuntemattomalle, niistä kysymyksiä esittävälle henkilölle ei ole matala. Mutta vain tuon yhden askeleen ottaminen on vaikeaa ja kynnys on korkea vain toiseen suuntaan, sitten helpottaa. Helpottaa paljon.

Asioista työpsykologille itkiessäni tajusin mitä kaikkea sisälläni olikaan – enimmäkseen lapsettomuuteen, mutta myös muihin asioihin liittyen. Tajusin myös samalla kuinka lapsettomuus kietoutuu kierolla tavalla noihin muihin asioihin ja toisaalta ne muut asiat liittyvät lapsettomuuteemme. Kaikkein merkittävin havainto oli kuitenkin pelkoon havahtuminen. Avaamatta asioita tässä tarkemmin (kyllä, aloin kirjoittaa blogia terapiatarkoituksessa, mutta ehkäpä työpsykologi hoitaa tämän puolen blogia paremmin, toim. huom.) voin todeta löytäneeni pelkojen tiedostamista pohdittuani sekä hyviä että huonoja puolia: Toisaalta ennen pelkojen tajuamista ja tiedostamista... noh, niitä ei tajunnut ja tiedostanut. Voiko pelätä jotain, mitä ei tiedosta pelkäävänsä? Toisaalta, kun kerran osasin pelkoni työpsykologille tarinan muodossa selittää, uskon niiden olleen takaraivossani jo pitkän aikaa, minkä uskon näkyneen omassa hyvinvoinnissani jo ennen pelkojen tiedostamista. Esimerkiksi pelko omasta ja Rouvan jaksamisesta lienevät väistämättä mieltäni vaivanneita asioita, vaikken ole niitä aikaisemmin tarkemmin pohtinut.

Ja eihän se helppoa ollut, raskaista asioisat itkien avautuminen. Toisaalta saatoin todeta jo ensimmäisen käynnin aikana niistä keskustelemisen erittäin terapeuttiseksi. Olimme työpsykologin kanssa varsin yksimielisiä siitä, ettei homma tullut selväksi tuolla yhdellä käyntikerralla ja seuraava olisikin edessä jo parin viikon päästä – ja odotan käyntiä suorastaan malttamattomana. Vaikka ensimmäisen käyntikerran jälkeen olo oli erittäin väsynyt kuin kaikkensa antaneella urheilijalla, koin saavani käynnistä työkaluja ja eväitä asioiden käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen. Onneksi osasin myöntää itselleni olevani ammattiavun tarpeessa. Ja edelleen hämmästelen kuinka raadolliselta tai jopa pelottavalta tuo kuulostaakaan. Toisaalta en näe tarpeelliseksi alkaa myöskään kaunistella asiaa. En nyt, kun olen vihdoin antanut itselleni luvan olla heikko ja sisäistänyt sen tosiasian, ettei kaikkea tarvitse jaksaa kantaa itse.

Ai niin, pitikös täällä kirjoittaa jotain lapsettomuudestakin?-) Kävimme ennen pääsiäistä toisessa IUI- eli inseminaatiohoidossa, josta alkaa pian tulla se maaginen kaksi viikkoa täyteen. Kysäisin Rouvalta varovasti onko hänellä ollut mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta koska vähäiset tuntemukset voivat tässä vaiheessa tunnetusti tarkoittaa mitä tahansa, joudumme jälleen kerran tyytymään pelkkään odotteluun. Odotusta, odotusta ja vielä kerran odotusta... Saapa nähdä pääsemmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI:t ennen hoitojen jatkamusta seuraavaan vaiheeseen. Ehkäpä lämmennyt sää ja jo kovasti kasvanut auringon mollottelu tekisi temput? Kuperkeikkaakin kun on jo kokeiltu...

Ammattiapua molempiin päihin

Oho, kylläpäs tuli taukoa kirjoitteluun! Tai no, eihän se ihan puhdas vahinko ollut. Lienee aika päivittää tilanteemme.

Jaksamiseni lapsettomuuden kanssa on ollut teräviä piikkejä sisältävää vuoristorataa: Vaikeat jaksot ovat toistaiseksi olleet varsin lyhyitä, parhaimmillaan yhden päivän tai maksimissaan viikon pituisia pätkiä, joiden aikana mieli on musta ja fyysinen jaksaminenkin varsin kaputt. Näitä seuraa kuitenkin onneksi ainakin toistaiseksi pidempinä pysyneitä energisiä jaksoja, joiden aikana lapsettomuus ei joko pyöri mielessäni tai osaan suhtautua siihen tyynesti. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ensin mainittuja vaikeampia jaksoja oli kuitenkin pari peräkkäin ja yritin korjata tilannetta irrottautumalla lapsettomuudesta. Vaikka blogillani on terapeuttinen vaikutus, pakottaa se myös ajattelemaan monia raskaita asioita, jotka jäävät sitten väistämättä pyörimään takaraivoon. Koin paremmaksi olla rasittamatta itseäni asioiden vatvomisella ja muiden lapsettomuusblogien lukemisella. Aina ei vaan jaksa.

Sitten helmikuun olemme saaneet vihdoin ja viimein aloitettua myös varsinaiset hoitomme: kävimme helmikuun lopussa ensimmäisessä inseminaatiossa (IUI). Eikä se ollut helppoa nytkään. Ensin pelkäsimme ovulaation ajoittuvan viikonlopulle. Kun pelkomme ei toteutunut, aloimme innolla odottaa seuraavan viikon alussa milloin ovulaatiotesti näyttäisi plussaa. Tuli keskiviikko, torstai... tuli perjantai. Touhu alkoi muistuttaa lapsettomuutta pienoiskoossa: piinallista odotusta – ja sitten pettymys. Lopulta kävimme inseminaatiossa perjantaina, vaikka testeri ei ollut edes näyttänyt positiivista. Tämä osoittautui kuitenkin oikeaksi ratkaisuksi, koska ovulaatiotesteri näytti positiviista lauantaina. "Tulipahan käytyä."

Niin kuin taisin aikaisemmin jo kirjoitellakin, en ole osannut olla kovinkaan innostunut koko inseminaatiohoidoista hoitomuotona. Jotenkin koko IUI:sta on jäänyt sellainen mielikuva, ettei se tarjoaisi mitään mullistavaa meille. Sittemmin asiaan kunnolla tutustuttuani totesin olleeni väärässä ja että myös inseminaatio voisi tuoda ratkaisun ongelmaamme. Hoitoon tutustumisesta huolimatta mielikuvani sen hyödyllisyydestä tai ehkä oikeammin sen meille tarjoamasta toivosta ei jostain syystä muuttunut. Inseminaatio siis on ja pysyy mielikuvissani pakollisena välivaiheena, joka meidän on käytävä läpi päästäksemme oikeisiin hoitoihin.

Mutta yhtä en kyllä ymmärrä: hoitojen jälkeinen raskaustesti, joka tulee tehdä verikokeella. Miksi ihmeessä tuloksen 99 %:n varmuudella oikein näyttävä, itsetehtävä raskaustesti ei kelpaa? Ja ainahan asian voi tarvittaessa käydä varmistamassa verikokeessa niin halutessaan. Noh, jotenkin Rouva oli saanut kuitenkin puhuttua testin alkaneeseen vuotoon vedoten siten, ettei verikokeessa tarvitsekaan käydä kunhan teemme raskaustestin itse. Joo-o, ei olekaan alkaneessa vuodossa ja kaikissa muissa niin tutuksi tulleissa kuukautisoireissa vielä riittävästi evidenssiä... Nokkelimmat saattoivatkin jo edellisestä päätellä, että ensimmäisessä inseminaatiossa ei siis tärpännyt.

Helmikuun antijaksamispiikkien tihentyvä esiintymistahti ja normaalia korkeammat piikit alkoivat kirjaimellisesti syödä miestä siinä määrin, että aloin harkita ammattiavun hankkimista. Pitkän pohdinnan ja Rouvan kannustuksen myötä sain lopulta varattua itselleni ajan työterveyteen. Vaikka kynnys purkaa ajatusmaailmaa tuntemattomien kanssa olikin korkea, madalsi sitä (onneksi) Rouvan aikaisemmin saamat hyvät kokemukset työpsykologilla käymisestä sekä työterveyshoitajalta saamani kannustavat sanat kysyttyäni häneltä asiasta muun käynnin yhteydessä.

Ja itkuksihan se meni heti alusta alkaen – siis jo kun kysyin asiasta työterveyshoitajalta. Jotenkin asian itkeminen itselle vieraalle ihmiselle, jonka kautta voidaan saada asiaan apua, kuitenkin avasi silmäni: miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin? Tarvitsin siis työpsykologille lähetteen työterveyslääkäriltä, jolle ehdin juuri ja juuri sanoa "Kuinkahan tästä oikein selviän" ennen itkuun purskahtamista. Lääkäri osoittautui kuitenkin psykologisia tapauksia mm. KELA:lle enemmänkin hoitaneeksi ja lapsettomuus sekä sen aiheuttamat tunteet tuntuivat olevan hänelle hyvinkin tuttuja. Lähtiessä olo oli enemmän kuin huojentunut: firman sopimukseen kuuluu jopa viisi työpsykologikäyntiä ja tarvittaessa voisin aina varata pidennetyn (tunnin) ajan tuolta aihepiiriä tuntevalta, erittäin ammattitaitoiselta vaikuttaneelta lääkäriltä. Kivi putosi sydämeltäni.

Nyt elämme siis taas vaihteeksi odottelujaksoa, kun Rouva tuskailee kuukautiskipujensa kanssa. Kuun vaihteessa olisi sitten edessä toinen inseminaatio, ellei pääsiäinen pääse sotkemaan suunnitelmiamme. Peukkuja ja varpaita pystyyn, ettei. Vapaapäivistä huolimatta pakanan on helppo kirota kirkollisia pyhiä...

Miten ja miksi

Lapsettomuus on outoa. Miten ihmeessä luonto voi toimia siten, että se estää ihmisen lisääntymisen? Miten voi olla mahdollista, että suvun ja koko Homo sapiens -lajin tulevaisuuden jatkaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta onnistu? Olemme keskustelleet tästä aiheesta Rouvan kanssa viimeisen parin vuoden aikana lukuisia kertoja päätyen aina samaan lopputulokseen: ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Tiedän, ettei asia ole suinkaan aivan näin yksioikoinen, joten avataanpa sitä hieman. Mutta sitä ennen joutunen julistamaan blogini ensimmäisen disclaimerin: Mainittakoon jo tätä kirjoittaessa, että seuraava voi sisältää hieman avautumista. Tarkoituksenani saati tavoitteenani ei ole nostaa itseäni tai meitä tai ketään muutakaan lapsettomuudesta kärsivää tai kärsinyttä muiden yläpuolelle. En tarkoita kirjoituksellani myöskään millään muotoa väheksyä tai arvostella ketään, kenenkään elintapoja, raskaaksi tulemista tai elämää yleensä.

Lapsen saamisen kannalta suotuisassa elämäntilanteessa elävien lapsettomuus johtuu usein hedelmällisyyshäiriöstä. Hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. ihmisen ikä, fyysinen ja henkinen terveys sekä elintavat. Pettymyksiä kohdatessaan ihmisellä on taipumus tarkastella tilannetta omaa toimintaansa arvioiden: Olenko tehnyt kaiken tarvittavan? Olenko tehnyt kaiken oikealla tavalla ja riittävän hyvin? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin tai vielä paremmin?

Olemme Rouvan tällä hetkellä remissiovaiheessa olevaa perussairautta (colitis ulcerosa) lukuun ottamatta varsin terveitä ja ns. terveitä elämäntapoja noudattavia nuoria aikuisia. Olemme molemmat – ja tietenkin erityisesti Rouva on – kaikkein hedelmällisimmässä iässä ja pidämme molemmat huolta terveydestämme säännöllisen liikunnan ja monipuolisen ruokavalion avulla. Lienee turhaa mainita, ettemme kumpikaan polta tupakkaa, eikä Rouva ole käyttänyt alkoholia pian pariin vuoteen – ja allekirjoittanutkin on kallistanut pulloa kohtuukäytön merkeissä vain pari–kolme kertaa vuodessa.

Olemme molemmat normaalipainoisia (nyt kun Rouva sai tautinsa kuriin ja hieman lihaa luiden ympärille). Rouva huolehtii riittävästä ravintoaineiden saannistaan syömällä vitamiinipillereitä, jotka sisältävät myös raskautumista ja raskauden aikana tarvittavaa foolihappoa. Saamme mielestämme riittävästi lepoa. Olemme jopa panostaneet hyviin yöuniin tekemällä makuuhuoneesta meille sopivan ympäristön, mihin kuuluvat pimennysverhot, toimiva tuuletus, älyvaahtosänky... Myös ihmissuhdeasiamme ovat kunnossa emmekä ole kumpikaan koskaan sairastaneet mitään sukupuolitautia. Aktiivista raskauden yrittämistä on nyt takana parisen vuotta, joten todennäköisyydetkin ovat tapelleet meitä vastaan jo hyvän tovin.

Silti emme yrityksestä huolimatta saa lasta. Muille niitä näyttää kyllä siunaantuvan.

Miksi huumeiden käyttäjät tulevat raskaaksi? Miksi luonto ei estä raskaaksi tulemista, vaikka heidän fysiikka (ja mieli) on jatkuvasti valtavan rasituksen alla? Miksi alkoholistit tulevat raskaaksi? Miten veressä jatkuvasti virtaava alkoholi ja sen vaikutukset ihmiseen eivät estä raskautta? Miksi ketjupolttajat tulevat raskaaksi? Tupakansavu sisältää (lähteestä riippuen) tuhansia erilaisia kemikaaleja, joista 50–60 aiheuttaa syöpää. Kuinka tämä voi olla hyvä asetelma uudelle ihmislapselle? Miksi mieleltään epävakaat tai sairaat, miksi rajusti ylipainoiset, miksi liikuntaa harrastamattomat, miksi miksi miksi...

Näitä minä mietin. Mietin ja murehdin. Ja kysyn kerta toisensa jälkeen: miksi me emme saa lasta. Miksi me, omasta mielestämme kaiken oikein – ja vähän enemmänkin – tehneet ja raskautta pari vuotta yrittäneet emme saa jotain, mikä näyttää onnistuvan toisilta sormia napsauttamalla?

Niin, nuo helposti raskautuvat. Heitä on tuntunut putkahtelevan viimeisen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Erityisesti viimeisten kolmen–neljän kuukauden aikana olemme saaneet lukea lukuisia raskausuutisia Facebookista kavereiltamme ja tuttaviltamme. Tänään noita uutisia tuli kahdelta tuttavalta. Hip ja nimittäin hurraa – Mutta suurin niistä on kateus... Raskausuutisten yhteydessä keskusteluihimme Rouvan kanssa on noussut viimeisen puolen vuoden aikana yhä enenevissä määrin myös puhetta raskauden ja lapsen arvostamisesta. Osaavatko lapsen tuosta vain tehneet arvostaa raskauttaan ja jälkikasvuaan samalla tavalla kuin lapsettomuudesta kärsineet? Onko tämä ajatusmalli edes oikeutettu? Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen taidan jättää tämän aiheen käsittelyn myöhemmäksi. Sitä ennen olisi mielenkiintoista kuulla, mitä blogini lukijat asiasta ajattelevat!

Onnen vuosi 2015

Tällä kertaa blogia kirjoittelee askeleen kypsempi lapseton, sillä viime viikolla mittariin ilmestyi numerot kolme ja nolla. Parin viime viikon ajan kuumin kysymys onkin ollut: miltä nyt tuntuu? Reilu viikko uusille kymmenille siirtymisestä voisin vastata perin lakonisesti: ei miltään. Toista se oli kuitenkin syntymäpäivän aattona.

Niin paljon kuin ikäkriiseistä vuosikymmenten vaihtuessa puhutaankin, olen suhtautunut koko ikäkriisi-käsitteeseen vähintäänkin epäilevästi. Numeroitahan ne vain, sano. 29 vuoden ja 364 päivän kypsässä iässä taisin kuitenkin itsekin kärsiä hetkellisesti ikäkriisistä - mistä syytän lapsettomuuttamme. Myönnän, että olin väsynyt, kenties hieman univelkainenkin, mahdollisesti lievästi stressaantunut ja tulevia illanistujaisiakin olisi pitänyt saada suunniteltua. Ja niinpä ajatukseni ajautuivat saunomisen lomassa tulevaan pyöreiden täyttymiseen ja etenkin siihen, missä ja mitä minä olen saavuttaessani tuon merkkipaalun.

Nuorena, kun kaikki ovet ovat vielä avoinna ja moni risteys kohtaamatta, ihmisellä on taipumus maalailla tulevaisuuttaan ja kenties asettaa itselleen joitain tavoitteita elonsa mutkaiselle polulleen. Paljon on tuo polku mutkineen ja mäkineen tuonut eteeni ja paljon on toivottavasti vielä kohdattavanakin. Monet polullani kohtaamat asiat ovat olleet myös itseni nuoruudessani ennustamia tai oikeammin toivomia. On koulutus, onnellinen avioliitto, vakituinen työ ja mieluisat työtehtävät, oma asunto... Yksi kuitenkin puuttuu. Ei liene tarvetta mainita mihin viittaan?

Pitkin syntymäpäiväviikkoa oli mielessäni pyörinyt erityisesti ajatus nuoruuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Vaikka tiedän, ettei tässä asiassa ole kyse numeroista vaan ihmisestä itsestään, kulminoituu yhden aikakauden päätös opiskeluineen ja baareissa juoksemisineen juuri kaksikymppisyyden päättymiseen. Kaikesta tästä olen kuitenkin valmis luopumaan. Totta puhuen olen luopunut tästä kaikesta jo useampi vuosi takaperin. En enää edes muista milloin olisimme käyneet Rouvan tai kavereiden kanssa viimeksi baarissa heilumassa. Jonkin päättyminen tarkoittaa jonkin uuden alkamista. Tuo jokin uusi tarkoittaa minulle nuoruuden ja parisuhteen vaihtumista perhe-elämään.

Tultuani syntymäpäiväni aattona saunasta koputin Rouvaa olalle ja pyysin lohduttavaa olkapäätä. Hieman naureskellen Rouva kysyi, kärsinkö ikäkriisistä. Kun sitten värisevällä äänellä vastasin myöntävästi, ymmärsi hän välittömästi mistä oli kyse - ja taisipa myös väräyttää hieman omaa ääntään. Todella moni nuoruudessa haaveilemani asia oli ehtinyt toteutua ennen 30:a ikävuotta, mutta isäksi ehtinyt. Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme. Ja aiemmin luvatusti: toivoa!

Kuten edellisessä kirjoituksessani epäilinkin, emme päässeet vielä viime kuussakaan ensimmäiseen inseminaatiohoitoomme. H-hetki ajoittui juuri kuukausi aikaisemmin sovitulle työmatkapäivälle, jota en voinut enää tuossa vaiheessa (tai aikaisemminkaan) perua. Käsi pystyyn virheen merkiksi ja oppia kalloon: seuraavaa kertaa emme aio hukata. Tänä vuonna haluamme asioiden todella etenevät.

Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015.