Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt
kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
lauantai 24. lokakuuta 2015
tiistai 20. lokakuuta 2015
Loppusuoralla vai loppu suoralla?
Ensimmäinen IVF-hoitokertamme alkaa olla loppusuoralla. Takanamme on nyt noin viikko Rouvan pistelyä ja hormonien vaikutuksia, edessä se kaikkein jännittävin osuus. Toisaalta taidamme peloistamme huolimatta molemmat odottaa Rouvan kanssa tuota hetkeä. Vaikka viikko onkin sujunut suorastaan yllättävän iisisti, on Rouvan kasvoilta ja puheista kyllä voinut aistia paljon siitä tuskasta, mitä hän joutuu jälleen kerran tälläkin etapilla lapsettomuutemme takia kokemaan. Ja miten hyvin hän onkaan jälleen kerran tämän kaiken kestänyt. Jotenkin odotin kaikkien lukemieni ja kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen Rouvasta kuoriutuvan pistosten myötä hormonihirviö, jonka tiellä ei kannata olla ja jolle ei parane sanoa poikkipuolista sanaa jos henkikulta on itselle vähääkään kallis. Pientä takakireyttä lukuunottamatta viikko on sujunut kuitenkin varsin sopuisissa merkeissä. Ehkä olen
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
torstai 15. lokakuuta 2015
Piikki lihassansa
Hoidot aloitettu: check! Siis Hoidot isolla H:lla. Tai oikeammin isoilla kirjaimilla: IVF. Ja saihan noita odottaakin! Puhumattakaan kuluneista kolmesta vuodesta, myös Rouvan kierto piti meitä molempia tiukasti otteessaan venyessään jälleen ylipitkäksi. Ja jälleen kerran toistui sama kaava: kierron venyminen ei vaivannut minua suoranaisesti, mutta kun Rouva tuskaili asian kanssa päivittäin, oli sitä tuskaisaa seurata avuttomana vieresä. Äkkiseltään luulisi, että helppohan se on itse vain odotella, kun kyse ei ole omassa kropassa tapahtuvista asioista. En silti tuulettaisi sivusta seuraajan roolin olevan mitenkään olennaisesti helpompi...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
maanantai 5. lokakuuta 2015
Kohti uutta aamunkoita
"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Tauko viisi pidetty, marssi jatkukoon
Vihdoin asiat etenevät! Kävimme hiljattain taas kesän ja Rouvan sairastelun aiheuttaman pitkän tauon jälkeen lapsettomuuspoliklinikalla. Lapsiprojektimme nytkähti siis taas liikkeelle oltuaan käytännössä pysähdyksissä huhtikuussa tehdyn viimeisen IUI:n jälkeen. Usean kuukauden mittainen tauko rassasi luonnollisesti molempien hermoja, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Kolmannen ja samalla viimeisen IUI:n jälkeen alkanut Rouvan CU:n aktivoituminen ei olisi voinut sattua paljon parempaan paikkaan. Pakolliset kesätauot hoidoissa mukanaan tuomat kesälomat tekivät kovasti tuloaan, joten IVF:iä olisi tuskin aloitettukaan enää keväällä, vaikka Rouva olisi terveenä pysynytkin. Samalla saimme paljon kaivattua lepoa koko lapsettomuusasiaan. Kävimme keväällä ja kesällä parillakin ulkomaanmatkalla, joten hoitojen miettiminen saati niiden vaatimat järjestelyt olisivat tuoneet omat vaikeutensa eloomme.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
Nyt, lähes viisi täyttä kuukautta levänneenä voimme ottaa taas seuraavat askelet kohti sitä paljon toivottua unelmaamme. Kävimme lääkärin kanssa kertauksenomaisesti läpi tilannettamme ja lääkäri vilkaisi Rouvan tilanteen vielä kertaalleen ultralla. Kaikki näyttää siellä(kin) suunnalla edelleen hyvältä eikä fysiologisia syitä lapsettomuuteemme ole edelleenkään löytynyt. Meitä jopa hieman huvitti, kun aloittelimme keskustelua IVF-hoidoista ja lääkäri kysyi mikä on meidän aikataulutoiveemme. Hieman hymähtäen totesimme sen olevan "heti, kun johan tässä ollaan kolme vuotta näiden asioiden kanssa turattu". Vaikka näillä aikatauluilla edes kuukauden tai parin odottelu ei sinänsä tunnu enää missään, on toiveemme tietysti saada asiaa taas mahdollisimman nopeasti eteenpäin.
Kävimme siinä sitten lääkärin opastamana IVF-hoitojen perusteet pikaisesti läpi. Iso osa asiasta oli kylläkin jo kertausta, sen verran tarkkaan olimme molemmat lukeneet aiheesta Simpukka-yhdistykseltä saamistamme materiaaleista sekä tietenkin herra Googlen opastamana. Lähdemme IVF-hoitoihin GnRH-antagonistihoidolla eli ns. lyhyellä kaavalla. Näin siksi, ettei meidän tapauksessa ole (ainakaan tässä vaiheessa) tarpeellista voida säätää Rouvan kiertoa ja tällä hoitomuodolla haittavaikutusten pitäisi olla GnRH-agonistihoitoa eli ns. pitkää kaavaa pienemmät. Ja onhan siinä tietysti se muutaman viikon aikatauluerokin.
Hoito on tarkoitus aloittaa heti seuraavassa kierrossa, minkä vuoksi jouduimme taas verikokeisiin infektiotutkimuksia varten. Tulipa muuten jälleen eteen hieman huvittava tilanne lääkärin kanssa, kun verikokeiden tulosten saaminen kestää ja niiden tulisi kuitenkin olla valmiit – ja puhtaat – hoitojen alkaessa. Lääkäri sitten kyseli kuinka todennäköisenä pidämme tutkimustulosten puhtautta ja minä tutkimuksia täysin ymmärtämättömänä vastasin jotakin hieman epämääräistä ja empivää. Ihan pikkuisen nauratti, kun vasta myöhemmin hoitajan kanssa pistoksia harjoitellessamme minulle selvisi mistä infektiotutkimuksessa onkaan kyse. No enpä pidä kovin todennäköisenä, että meistä kumpaankaan olisi tällä välillä kuppa tahikka HIV hypännyt... Saattoi lääkäri hieman puheitani ihmetellä? :D
Niin, ne pistokset. Saapas nähdä miten niiden kanssa sitten pärjäillään, kun tuo Rouva on jonkinverran neuloja pelkäävää sorttia. Että tuleeko tässä eteen taas yksi harvinainen hetki, kun minä voin tehdä jotakin tämän projektin eteen? :) Kovasti olemme molemmat nyt innoissamme IVF-askeleesta ja jopa tuntuu, ettei hoitojen alkamista oikein malttaisi edes odottaa! Meillä kun ei kummallakaan oikein ollut uskoa tai toivoa IUI-hoitojen suhteen ja meistä molemmista tuntui niiden olevan vain se pakollinen paha ennen oikeisiin hoitoihin pääsemistä. Toisaalta – kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut – etenkin minulla hiipii aina välillä pelkoja sen tosiasian edessä, että olemme käyneet jo puolet hoidoista ilman pienintäkään merkkiä raskaudesta. Jotenkin tuon lääkärikäynnin jälkeen on kuitenkin ollut enemmän semmoinen tunnelma, että haluan/haluamme keskittää kaikki ajatukset ja energiamme nyt edessä oleviin hoitoihin. Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä sillä on meille tarjota. Niin raadollista kuin se onkin.
tiistai 1. syyskuuta 2015
Nämä ovat suuria askeleita lapsettomille, mutta pieniä askeleita muulle ihmiskunnalle
Töp, töp, töp. Kolme pientä askelta, jotka ovat vieneet minua taas merkityksellisen matkan eteenpäin lapsettomuuden kivisellä polulla. Olen siis ottanut lähiaikoina kolme itselleni merkityksellistä edistysaskelta lapsettomuuden suhteen.
Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."
Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.
Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.
Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.
Töp, töp, töp.
Töp. Jokainen lapsettomuutta kohdannut tietää kuinka raastava voikaan olla se tunne, kun tieto jonkun läheisen raskaudesta kiiriytyy korviin – tai se paiskataan vasten kasvoja hehkutuksen ja ylisanojen kera. Niinpä. Sitä on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun. Päälle puskevat samanaikaisesti raivo, suru ja epätoivo. Miksi aina muut, miksi emme me? Olen taistellut näiden tilanteiden kanssa läpi kolme vuotta kestäneen lapsettomuutemme ja vastaavan tilanteen seurauksenahan tämä koko blogikin oikeastaan sai alkunsa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä oudolta, saatoimme "arvottaa" lähipiiriämme sen mukaan, kenen raskausuutiset ottaisimme vastaan onnitellen ja kenen itku kurkussa. Luulin oman veljeni kuuluvan noihin itkun ja epätoivon aiheuttajiin, mutta kun hän (selvästi itsekin peläten) jokin aika sitten ilmoitti hänen ja kihlattunsa raskaudestaan, tapahtui jotain odottamatonta. En edes hätkähtänyt uutista. Sydän ei lyönyt ylimääräisiä kertoja eikä mahassa kierähtänyt. Onnittelin ja rauhoittelin veljeäni, jonka silmien näin jo kostuneen. "Kaikki on hyvin, olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."
Töp. Vertaistukea vailla vertaa! Kävimme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä. Kolme vuotta se otti, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, oli ihanan vapauttavaa kuulla, miten muilla (lähes) vastaavassa tilanteessa olevilla on täysin samoja ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta sekä kaikkeen siihen liittyvästä: hoidoista, odotuksista, pettymyksistä, läheisistä, muiden raskauksista... Jo ensimmäinen vertaistukiryhmätapaaminen antoi siis todella paljon ja aiomme osallistua ryhmän toimintaan tästä eteenpäin. Itselleni ensimmäisestä käynnistä jäi varmaankin päällimmäiseksi tunteeksi jonkinlainen vapauden tunne: on sittenkin ihan normaalia ajatella tässä tilanteessa näin ja tuntea näitä tunteita. Ehkäpä saan vielä karistettua kaiken tuntemani syyllisyyden pois ja osaan antaa itselleni oikeuden olla tietyissä tilanteissa hieman itsekäs. Lapsettomalle moni asia on erilainen kuin lapsellisille.
Töp. Kolmantena, mutta ei suinkaan vähäisimpänä otin lapsettomuusedistysaskeleen myös työmaalla kertomalla tilanteestamme esimiehelleni. Olin pyöritellyt asiaa jo pitkään mielessäni, mutta erinäisistä syistä johtuen olin halunnut viivyttää kertomista tänne asti. Lapsettomuudesta kertomiselle oli kuitenkin mielestäni nyt oikea aika: Kaikkien patterit ovat kesälomien jälkeen täynnä virtaa ja edessä on työntäyteinen syksy – niin työn kuin lapsettomuudenkin osalta. Mikäli kaikki menee hyvin, pääsemme aloittamaan IVF-hoidot vielä syksyn aikana. Toisaalta, mikäli kaikki ei mene hyvin... Noh, niin tai näin, oli esimieheni nyt aika kuulla tilanteestamme. Toistaiseksi lapsettomuus ei ole aiheuttanut ylimääräisiä poissaoloja (jo läpikäytyjä hoitoja ja työpsykologikäyntejä lukuun ottamatta), mutta mahdollisuus esim. sairauspoissaolotarpeelle kasvaa sitä mukaa kuin tilanteemme etenee ja etenemissuunta on toiveidemme vastainen. Eipähän tarvitse sopertaa asiaa mahdollisina vaikeina hetkinä räkä poskella sanoja hakien.
Pyöritellessäni tämän blogitekstin aihetta ja sisältöä mielessäni mieleeni kirkastui edellä mainittujen kolmen askeleen suuruus: Vaikka askeleet voivat vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pieniltä, on niillä (ollut) minulle valtava merkitys. Olen saanut sekä käsiteltyä lapsettomuutta että pakotettua itseni käsittelemään asiaa lähitulevaisuudessa ulkopuolisten ihmisten kanssa. HYVÄ MINÄ! Asiat etenevät ottamalla pieniä, mutta päättäväisiä askeleita kohti onnellisuutta.
Töp, töp, töp.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle
Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?
Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)
Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.
Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.
Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.
Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.
Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.
Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)
Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.
Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.
Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.
Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.
Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)