sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Jälkioireita ja eheytymistä

Tasan kaksi viikkoa takaperin kirjoitin meidän viimeisestä raskaustestiä. Kirjoitukseni oli valetta, mutta tahatonta sellaista. Kuinka ollakaan, asiat ovat menneet tälläkin kertaa, jos nyt ei vaikeimman, niin ainakin vaikea kautta

On siinä vain jotakin kuvaavaa, että toivon menetettyämme toivoimme Rouvan kanssa molemmat puhdasta negatiivista. Mutta olisihan se sekin ollut jo liikaa toivottu. Liuskatestien antamien haamuviivojen, ensimmäisen verikokeen jälkeisen HCG-arvon sekä ennen kaikkea jomottelun seurauksena päätimme teetättää myös toisen verikokeen tilanteen varmistamiseksi. Eipä varmaan yllätä tässä vaiheessa enää ketään, että HCG oli noussut. Tätä se mahdollinen kiinnittymisvuoto ja pari päivää kestänyt orastava pahoinvointi sitten teetti. Nyt saamme elää vielä kohdun ulkoisen raskauden pelossa ja harkitsemme ultrassa käymistä asian varmistamiseksi. Juuri nyt omia fiiliksiä on aika vaikeaa kuvailla. Lähinnä mielessäni pyörii heitot: "Really?!" sekä "You must be fucking kidding me."

Lisäksi olen väsynyt. Olen NIIN väsynyt tähän jatkuvaan paskaan, mitä olemme saaneet kuluneiden seitsemän vuoden aikana nieltäväksi. Miten voikaan olla niin, että kaikki yrittämämme on mennyt näin perseelleen alusta lähtien? Toisaalta, tämä jälkinäytös on antanut minulle runsaasti lisävarmuutta ajatukselle siitä, että nyt riittää. Nyt olen valmis laskemaan esiripun heti sen jälkeen, kun olen pyllistänyt näyttävästi kaikelle sille, mitä olemme jättämässä taaksemme. "Pahasti, ei jää ikävä."

Ensimmäinen viikko oli vaikea. Tai ainakin ensimmäinen puolikas viikko. Olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten helpolla olenkaan tähän asti päässyt, kaksi viikkoa viimeisestä tuomiosta. Ensimmäisinä päivinä itku oli todella herkässä ja pidemmän tursaustauon aikana kertyneitä kyyneleitä vuodatettiinkin oikein urakalla. Pahan olon ja surun pahimmat vaiheet oli vain itkettävä itsestä ulos. Näissä tilanteissa sitä saa kyllä olla ylpeä itsestään siitä, että osaa näyttää tunteensa silloin kun ne purskahtavat pinnalle jostain syvältä sisimmästä. En ole enää vuosiin häpeillyt itkeä ja olen myös päättänyt, etten enää koskaan pyydä itkemistäni anteeksi – se on mielestäni yksi älyttömimmistä tavoista, mitä tiedän.

Kovin paikka oli ilmoittaa tuloksesta ja päätöksestä lopettaa hoidot tuloksettomina omille vanhemmilleni. Yhtä vahvan reaktion saivat aikaan myös heiltä saamani viestit. Olin kirjoittanut omaan viestiini, etten voi enkä jaksa asiasta vielä tässä vaiheessa puhua. Itseni tuntien tiesin, ettei puhelusta olisi tuossa vaiheessa tullut yhtään mitään. Näemme vanhempieni kanssa lähiaikoina ihan kasvotusten, missä yhteydessä päätöksestä ja fiiliksistä on tietysti puhuttava. Vaikka siitä ei helppoa tulekaan, on asiaa hyvä käsitellä myös heidän kanssaan, ovathan hekin tässä omalla tavallaan ottamassa osumaa, kun niitä lapsenlapsia ei nyt sitten meidän puolelta tulekaan – ainakaan biologisia lapsenlapsia.

Mistä päästäänkin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Olemme jutelleet Rouvan kanssa varovaisesti jatkosta ja esim. fiiliksistämme adoption suhteen ja olemme todenneet olevamme asiasta tässä kohtaa yhtä mieltä: adoptio kiinnostaa, mutta sitä on jotenkin vaikeaa ajatella juuri nyt. Meidän molempien on ensin puhdistettavaa pöytää aiheen tiimoilta. Ja ennen kaikkea haluan normalisoida Rouvan tilanteen sekä hormonaalisesti että etenkin viimeisen siirron jälkipyykin osalta.

Nyt on aika paitsi vetää happea, myös käsitellä kaikkea koettua ja alkaa orientoitua sen kaiken taakse jättämiseen. Ja siinäpä sitä riittääkin varmasti työtä hetkeksi jos toiseksikin.

En osaa luvata mitään blogin jatkon suhteen. Yhdenlainen piste tämä nyt joka tapauksessa on.

6 kommenttia:

  1. Hei. Miten siellä voidaan? Olette ajatuksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Onhan tässä ollut seitsemisen vuotta aikaa totuttautua ajatukseen tästä tilanteesta, johon nyt sitten lopulta päädyimme. Onneksi elämä ei lopu tähän ja maailma jatkaa radallaan...

      Poista
  2. Oon tosi pahoillani, että teille kävi noin. En löydä sanoja, jaksamista

    VastaaPoista