Rakas päiväki... eiku blogi. Raportoin Sinulle jälleen yhdestä epäonnistumisesta ja pettymyksestä.
Saimme kuin saimmekin aikaiseksi vielä toisen siirron ennen käyttämämme klinikan kesätaukoa. PAS tehtiin tuttuun tapaan lääkkeelliseen kiertoon. Lyhyestä virsi kaunis: eipä siitä tullut lasta, eikä oikeastaan sitä toistakaan. Ei siis yhtään mitään, ei pihahdustakaan onnistumisesta. Alkaahan tämä olla jo melko masentavaa.
Tai en minä siitä masentavasta tiedä, mutta usko, toivo ja se kolmas tätä kaikkea kohtaan alkaa olla kyllä enemmän kuin kortilla. Vaikka korvissa kuinka kaikuisi niin lääkäreiden kuin touhussa onnistuneiden tuttavienkin sanat siitä, kuinka tilanteemme vaatii vain kärsivällisyyttä ja jaksamista, niin joudun kyllä totuuden nimissä myöntämään, ettei minulla ole kyllä kauheasti jäljellä enää kumpaakaan. Olemmekin Rouvan kanssa puhuneet, että eiköhän se meidän biologisen lapsen kohtalo ratkaista lopullisesti tulevana syksynä. Ja jälleen kerran pääsen toteamaan: se on pelottava ajatus se.
Olen taas pyöritellyt päissäni ajatusta siitä, kuinka osaan suhtautua siihen, että tämä kaikki päättyy suureen pettymykseen. Kokemukseen siitä, että elämä pettää meidät karuimmalla mahdollisella tavalla ja koko tämä matka on kuljettu täysin turhaan – ainakin tavoitteena olleen lopputuloksen näkökulmasta. En ole vielä osannut antaa vastausta itselleni, enkä osaa sitä varmasti tehdä vielä pitkään aikaan.
Samalla olemme kulkeneet tämän pitkän matkan yhdessä, kahdestaan. Ja tässä painotamme nimenomaan sanaa kahdestaan. Emme ole olleet, emmekä mahdollisesti koskaan tule olemaan vastuussa muista, vaan meillä on vapaus olla, tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluamme. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut takertuvani kiinni juuri tuohon vapauteen, pikkuhiljaa, salakavalasti, kuin varkain jopa itseltäni.
Omistamme Rouvan kanssa kaksi kissaa, joilla molemmilla on ikää yli 10 vuotta. Hieman laskutavoista riippuen molemmat kissamme ovat nyt siis ihmisen iässä yli 50-vuotiaita. Ja vaikka kissamme ovat meille todella, todella, todella tärkeitä ja rakkaita, olemme pohtineet Rouvan kanssa jo jonkin aikaa vähintäänkin puolitosissamme ääneen kuinka kauan niillä on vielä elinvuosia jäljellä. Toistemme lisäksi kissamme ovat ainoat vastuullamme olevat elämät. Ja voimme hyvinkin pian olla tilanteessa, jossa ainoa meille suoraan tarjottu asia on vapaus.
Olemme tavanneet tehdä yksi tai kaksi ulkomaan matkaa vuodessa. Niin myös tänä vuonna: toukokuussa kävimme tutustumassa Rooman "muinaisiin kivikasoihin", niin kuin Rouva alkoi niitä jossain vaiheessa lomaamme leikkisästi kutsua, ja seuraava matka Puolan Krakovaan on jo varattu. Matkoja suunnitellessamme törmäämme aina samaan ongelmaan: mites kissat?
Kirjoitan tästä siksi, että olen huomannut kallistuvani (ainakin tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä) kannalle: jos ei biologista lasta, niin sitten ei lasta ollenkaan. Tiedän tämän olevan rajua tekstiä, mutta samalla tulee muistaa juuri edellä kirjoittamani: tällä hetkellä, nykyisillä fiiliksillä. Pidän ajatusta adoptiosta vahvimpana vaihtoehtona, jos sen suhteen nyt vahvuudesta voi siis puhua. Ajatus viiden vuoden pituisesta piinaavasta prosessista epävarmuuksineen ei tunnu juuri nyt oikealta. Sijaisperheenä toimimisessa tökkii puolestaan jatkuva epävarmuus huomisesta.
Niin, ehkäpä olenkin kyllästynyt vain epävarmuuteen. Tai sitten haluan vain vapautta. Tai ehkäpä nämä kaksi asiaa eivät olekaan niin valtavan kaukana toisistaan. Ehkä vapaus epävarmuudesta onkin sitä kaikkein suurinta vapautta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakastealkiosiirto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakastealkiosiirto. Näytä kaikki tekstit
tiistai 2. heinäkuuta 2019
sunnuntai 24. helmikuuta 2019
Olen virallisesti esteetön
"Lausuntona totean, että käymämme neuvontakeskusteluiden perusteella en näe estettä sille, että aviopari Rouva ja Herra Nönnönnöölle tehdään hedelmöityshoitoja luovutetuilla sukusoluilla." Joten kyllä, sukusoluneuvonnankin voi siis näemmä reputtaa. Mahtavaa! On se hienoa kuulla, että meistäkin voisi ehkä sittenkin olla vielä vanhemmiksi, pian seitsemän vuoden yrittämisen ja itsetutkiskelun jälkeen. Kaikenmaailman pirinistithän saavat tämän oikeuden ihan vain sohimalla kusivärkkejään yhteen oikeaan aikaan. Mutta meistäpä onkin nyt 300 euron edestä ihan mustaa valkoisella! Voi taivas sentään...
Jälkimmäisestä psykologikäynnistä jäi päällimmäisenä mieleeni kolme asiaa:
Olimme keskustelleet Rouvan ja yksityisen klinikan lääkärinkin kanssa aikaisemmin ERA-testin (ks. esim. https://www.fertility-ivf.eu/en/methods/era-test/ tai https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2017/12/13/era-tutkimus-auttaa-selvittamaan-kohdun-vastaanottokykya/) tekemisestä. Kuten järki ja lääkärikin sanoi, testistä ei olisi meille todennäköisesti iloa, koska takana on kaksi alulle saatua raskautta ja oikea alkionsiirtohetki tuskin heittäisi juurikaan ns. normaalista siirtoajankohdasta. Valmistautuessamme vihonviimeiseen PAS:iimme geneettisillä alkioillamme Rouvan limakalvo oli tarkistusultrassa paksumpi kuin mitä se oli itse siirtopäivänä. Vaikka saimme myöhemmin tietää tämä olevan normaalia (johtunee lääkityksestä), jotenkin säikähdimme asiaa – meille esitetyistä faktoista huolimatta – ja aloimme miettiä mielenrauhan puutetta, jos emme testiä nyt tekisi. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti olimme päässeet julkisen puolen hoitojen osalta halvalla. Nyt, yksityiselle siirryttyämme, hoitoihin alkaisi mennä rahaa ihan eri mittakaavassa. Eikä se tietenkään ole niinkään rahasta kiinni, vaan lopputuloksesta. Olimmehan jo pitkään tuskailleet sen kanssa, että olimme olleet vain hoitopolun vietävänä, hiljaisia kyydissäolijoita, kykenemättömiä tekemään itse mitään asioiden eteen. Ja miten paljon epäilyjä se jättäisikään, jos jättäisimme testin nyt tekemättä...
Ja niin alkoi operaatio ERA-testin metsästys. Klinikan mukaan joutuisimme tilaamaan testin itse (klinikalle). Okei, kuulostaa ajatuksena oudolta, mutta onnistuuhan tuo. Paitsi ettei onnistu. Testejä myyvän Espanjalaisen Igenomixin sivuilta ei löydy Order now -lomaketta, vaan asiakkaat voivat vain pyytää yritykseltä yhteydenottoa. Yksi sellainen por favor, ja sitten odottelemaan...
...ja heti seuraavana päivänä soittoa perään: What on earth are we supposed to do? Äärimmäisen kärsivällinen asiakasneuvoja selittää omaani paremmalla englannilla, että testit tilaa klinikka, ei asiakas. Selitän saaneeni juuri päinvastaisen ohjeen klinikalta, jolloin toimintastrategiaan tehdään muutos: Igenomix ottaisi yhteyttä klinikkaamme. Pari päivää myöhemmin saan sähköpostiin ohjeet ja linkin testin tilaamiseksi. Espanjalaisittain ohjeet ovat sen verran epäselvät, että joudun soittamaan yrityksen asiakaspalveluun vielä uudemman kerran: What on earth are we supposed to do? Nyt asiat valkenee jo sen verran pitkälle, että saan tehtyä tilauksen, minkä perään hurautan maukkaat 980 euroa kohti aurinkoista Valenciaa. Mielenrauha maksaa. Sain sitä myöhemmin kuullessani klinikalla käydessämme testin löytäneen perille. Maksoi muuten tämäkin mielenrauha, koska olimme tarkistusultrakäynnillä, josta odottelen edelleen laskua.
Viimeisellä julkisen puolen ultrakäynnillä meiltä kysyttiin, haluaisimmeko käydä lääkärin kanssa lopuksi vielä viimeisen keskustelukäynnin, jossa vedettäisiin yhteen meidän hoitopolkumme tähän asti. Rouvalla ei ollut tai ole vieläkään tähän mielenkiintoa, mutta itse haluaisin käydä rykäisemässä hitusen palautetta saamastamme hoidosta. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sairaalaan yhteyttä ja tiedän kynnyksen olevan päivä päivältä korkeampi. Kuitenkin tiedän, että vain suorittamalla tuon rastin saan itselleni taas yhden olennaisen palasen mielenrauhaa. Klinikkamaksun hinnalla.
Jälkimmäisestä psykologikäynnistä jäi päällimmäisenä mieleeni kolme asiaa:
- Psykologi varmisti vielä kertaalleen, onko meille tuttu luovuttaja vaihtoehto. No ei ole edelleenkään, kun sopivaa luovuttajaa ei ole lähipiiriin sitten edellisen käynnin (viikkoa aikaisemmin) ilmaantunut. Surprise.
- Äänessä oli suurimmaksi osaksi psykologi itse. Jotenkin sitä voisi kuvitella, että häntä olisi kiinnostanut enemmän kuunnella meidän mietteitä ja ajatuksia. Mutta tokihan tässä oli kyse neuvonnasta, ei terapiasta, joten ehkä sen oli tarkoituskin mennä näin.
- Saamani äkillinen pahoinvointikohtaus, jonka syyksi epäilen työstressiä. Ja nytpä onkin sitten taas työnantajan vaihtaminen mielessä ja mahdollisesti myös edessä...
Olimme keskustelleet Rouvan ja yksityisen klinikan lääkärinkin kanssa aikaisemmin ERA-testin (ks. esim. https://www.fertility-ivf.eu/en/methods/era-test/ tai https://www.dextralapsettomuusklinikka.fi/blogi/2017/12/13/era-tutkimus-auttaa-selvittamaan-kohdun-vastaanottokykya/) tekemisestä. Kuten järki ja lääkärikin sanoi, testistä ei olisi meille todennäköisesti iloa, koska takana on kaksi alulle saatua raskautta ja oikea alkionsiirtohetki tuskin heittäisi juurikaan ns. normaalista siirtoajankohdasta. Valmistautuessamme vihonviimeiseen PAS:iimme geneettisillä alkioillamme Rouvan limakalvo oli tarkistusultrassa paksumpi kuin mitä se oli itse siirtopäivänä. Vaikka saimme myöhemmin tietää tämä olevan normaalia (johtunee lääkityksestä), jotenkin säikähdimme asiaa – meille esitetyistä faktoista huolimatta – ja aloimme miettiä mielenrauhan puutetta, jos emme testiä nyt tekisi. Fakta oli kuitenkin se, että tähän asti olimme päässeet julkisen puolen hoitojen osalta halvalla. Nyt, yksityiselle siirryttyämme, hoitoihin alkaisi mennä rahaa ihan eri mittakaavassa. Eikä se tietenkään ole niinkään rahasta kiinni, vaan lopputuloksesta. Olimmehan jo pitkään tuskailleet sen kanssa, että olimme olleet vain hoitopolun vietävänä, hiljaisia kyydissäolijoita, kykenemättömiä tekemään itse mitään asioiden eteen. Ja miten paljon epäilyjä se jättäisikään, jos jättäisimme testin nyt tekemättä...
Ja niin alkoi operaatio ERA-testin metsästys. Klinikan mukaan joutuisimme tilaamaan testin itse (klinikalle). Okei, kuulostaa ajatuksena oudolta, mutta onnistuuhan tuo. Paitsi ettei onnistu. Testejä myyvän Espanjalaisen Igenomixin sivuilta ei löydy Order now -lomaketta, vaan asiakkaat voivat vain pyytää yritykseltä yhteydenottoa. Yksi sellainen por favor, ja sitten odottelemaan...
...ja heti seuraavana päivänä soittoa perään: What on earth are we supposed to do? Äärimmäisen kärsivällinen asiakasneuvoja selittää omaani paremmalla englannilla, että testit tilaa klinikka, ei asiakas. Selitän saaneeni juuri päinvastaisen ohjeen klinikalta, jolloin toimintastrategiaan tehdään muutos: Igenomix ottaisi yhteyttä klinikkaamme. Pari päivää myöhemmin saan sähköpostiin ohjeet ja linkin testin tilaamiseksi. Espanjalaisittain ohjeet ovat sen verran epäselvät, että joudun soittamaan yrityksen asiakaspalveluun vielä uudemman kerran: What on earth are we supposed to do? Nyt asiat valkenee jo sen verran pitkälle, että saan tehtyä tilauksen, minkä perään hurautan maukkaat 980 euroa kohti aurinkoista Valenciaa. Mielenrauha maksaa. Sain sitä myöhemmin kuullessani klinikalla käydessämme testin löytäneen perille. Maksoi muuten tämäkin mielenrauha, koska olimme tarkistusultrakäynnillä, josta odottelen edelleen laskua.
Viimeisellä julkisen puolen ultrakäynnillä meiltä kysyttiin, haluaisimmeko käydä lääkärin kanssa lopuksi vielä viimeisen keskustelukäynnin, jossa vedettäisiin yhteen meidän hoitopolkumme tähän asti. Rouvalla ei ollut tai ole vieläkään tähän mielenkiintoa, mutta itse haluaisin käydä rykäisemässä hitusen palautetta saamastamme hoidosta. En vain ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sairaalaan yhteyttä ja tiedän kynnyksen olevan päivä päivältä korkeampi. Kuitenkin tiedän, että vain suorittamalla tuon rastin saan itselleni taas yhden olennaisen palasen mielenrauhaa. Klinikkamaksun hinnalla.
sunnuntai 27. tammikuuta 2019
Asiasta ja asian vierestä
"No nyt olisi hyviä uutisia: molemmat alkiot selvisivät sulatuksesta. Oliko teillä lääkärin kanssa puhetta siitä, siirretäänkö vain toinen vai molemmat?" Hämmennyn. No eipä ollut lääkärin puhetta tästä, tilanne kun on meille kokonaan uusi, suorastaan vieras. Viimeiset alkiot viimeisestä IVF:stä ja jälleen meidät yllätetään housut kintuissa – koko hoitohistoriamme ajalta tämä on ensimmäinen kerta, kun kahdesta sulatetusta alkiosta molemmat selviävät siirtokelpoisiksi. Hämmennyn ja änkytän hoitajalle jotakin Rouvan kanssa puhumisesta ja enosaanyttähänhätäänsanomisesta. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää tässä ja nyt, aamuisessa puhelussa meidän viimeisten yhteisten geneettisten alkioiden tuomiosta.
Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.
Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.
1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?
1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.
Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?
Viimeiset. Kuulostaa lopulliselta. Ja sitähän se osin onkin. Aika paljon saa tapahtua, että yrittäisimme enää IVF:ää omilla soluillamme, niin vahvaksi ajatus lahjasoluhoidoista on ehtinyt jo muodostua. Olen ollut jopa jollain tapaa hämmentynyt siitä, kuinka helposti olen saanut sulatettua ajatuksen siitä, että sitä geneettisesti yhteistä lasta ei nyt sitten välttämättä tulekaan. Vahvan laskusuhdanteisesti pelkkiä pettymyksiä tuottaneiden toisen ja kolmannen IVF:n tulokset vaikuttivat varmasti siihen, että toiveet IVF-hoitojen onnistumisesta ovat olleet varsin matala, ellei jopa onnettomat, etenkin kolmannen kierroksen ensimmäisestä PAS:sta lähtien. Toiveikkuutta on vaikeaa ruokkia ja pitää yllä, jos omat toiveet eivät saa hoidoilta mitään vastakaikua – ja etenkin, jos palaute on jopa miinusmerkkistä erilaisten vastoinkäymisten muodossa. Lasken tehneeni asian eteen surutyötä vain muutaman päivän ajan. Erityisesti mieleeni piirtyy (nyt ja uskoakseni myös pitkälle tulevaisuudessa) eräs saunomiskerta Rouvan kanssa, jona keskustelimme asiasta. Pohdintojemme perusteella totesin minun surevan asiaa tuolla hetkellä Rouvaa enemmän, vaikka kyse onkin Rouvan sukusolujen käytöstä / käyttämättömyydestä. Sittemmin uskon vahvasti asetelman kääntyneen toisinpäin, vaikka Rouva ei sitä minulle myöntäisikään. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joudumme vielä asian eteen tekemään töitä.
Yksi asian työstömuoto on nyt (todennäköisesti) jo yli puolivälin: Kävimme lahjasoluhoitoihin pakollisena kuuluvien kahden psykologikäynnin ensimmäisen osion viikon puolivälissä. Taustatietoina mainittakoon, että olimme ehtineet suorastaan riidellä Rouvan kanssa käyntien hyödyllisyydestä, mielekkyydestä ja erityisesti niiden pakollisuudesta. Rouva pitää pakollisiksi määrättyjä käyntejä hyvänä, kun taas itse näen suorastaan käsittämättömänä, että kaikki lahjasoluhoitoihin suuntaavat ohjataan nollat taulussa -periaatteella samaa kaavaa noudattaviin käynteihin ottamatta lainkaan huomioon hoidot aloittavien tilannetta ja psykologikäyntien tarvetta tai tarpeettomuutta. Yritin kuitenkin sopivissa väleissä muistutella Rouvaa siitä, että jos ja kun hän kokee käynnit tarpeellisiksi, olen niissä tietenkin täysillä mukana ja käyntejä otetaan tasan niin monta kuin hän/me tarpeellisiksi koemme. Itse en vain tuota tarvetta varsinkaan etukäteen nähnyt. Ehkäpä rohkenen avata asiaa myös itse käynnin osalta hieman pidemmälle? Rouvalle terveisiä: arvannet mitä seuraavat kappaleet sisältävät, enkä haluaisi enää kinastella tästä asiasta. :-( Haluan silti kirjoittaa tämän ja fiilikseni itselleni tänne muistiin, sehän tämän koko blogin idea on.
1h 45 minuuttia kestäneen käynnin aikana meidän haluttiin avaavan psykologille koko hoitohistoriamme lisäksi myös mm. perhetaustamme, lapsuutemme, suhteemme omiin vanhempiimme (mm. kurinpitomenetelmät) ja isovanhempiimme (mm. ovatko he hoitaneet meitä lapsina), tietoja sisaruksistamme (mm. heidän lapset ja lasten iät) sekä selvitys siitä, miten olemme tavanneet ja miten seurustelumme on lähtenyt alunperin käyntiin. Ja jokaisen aihealueen kohdalla jouduin miettimään: miten helvetissä tämä liittyy mitenkään meidän haluun aloittaa lahjasoluhoidot? Kuten Rouvan kanssa jälkikäteen riidansiementä kasvatellen keskustelimme, läpikäydyt aiheet ovat varmasti täysin pätevää pohdiskelumateriaalia jollekin toiselle psykologikäynnille, mutta ei tälle. Suhde omaan perheeseen ja sieltä saatu rakastamisen ja välittämisen malli on aivan taatusti tärkeä asiaa tiedostettavaksi ihan meille jokaiselle. En silti näe vieläkään syitä sille, miksi nuo asiat piti puida läpi nyt psykologin lausuntoa varten meidän tulevien hoitojen vuoksi. Voisiko psykologi evätä meiltä hoidot vedoten siihen, että vanhemmat ovat pitäneet meidät liian kovassa tai löysässä kurissa tai koska isovanhemmat ovat/eivät ole meitä lapsina hoitaneet? WTF, LapsetOff ei tajua! Huvitti myös kerrata psykologille hoitohistoria juurta jaksaen. Olisihan hän voinut perehtyä siihen myös etukäteen. Eikö tiedon pitäisi kulkea ammattilaiselta toiselle edistyksellisenä atk-vuonna 2019?
1h 45min – se on pitkä aika tarinoida taustoistamme. Tästä käytimme arvioni mukaan vain noin 20 minuuttia itse asiaan eli ajatuksiimme lahjasoluhoidoista, toisen geneettisyyden puuttumisesta mahdollisessa tärpissä sekä lahjasoluhoitojen erilaisista aspekteista, kuten mahdollisuudesta tuttuun luovuttajaan. Ja tämä jos mikä oli aidosti mielenkiintoista JA tähän olisin halunnut käyttää jäänmurtamisen jälkeisen ajan, eli noin 1h 35min käynnin kokonaiskestosta. Toivottavasti kärsivällisyytemme näkyy psykologin loppulausunnossa. Ja ennen kaikkea: toivottavasti toinen käyntimme keskittyy vain ja ainoastaan tähän aihealueeseen tarjoten meille työkaluja omien ajatustemme selkiyttämiseen ja tilanteen täydelliseen hyväksymiseen. Itse koen olleeni jo pidemmän aikaa tilanteessa, jossa lapsen geneettisellä yhteydellä meihin ei ole enää mitään merkitystä. Kyse olisi meidän omasta rakkaasta lapsesta, olipa hänen alkuperä mitä tahansa. Piste.
Ikänumeroni loksahtavat hyvin pian taas yhtä numeroa isommaksi. Vaikka iän kanssa ei edelleenkään ole paniikkia, olen alkanut yhä enenevissä määrin miettiä silmäkulmiini hiipiviä viiruja ja sitä, minne asti lapsettomuuden kanssa taistelu voikaan vielä kestää – ja miten kauan sitä kestää. Jollain kierolla tavalla olen alkanut tuntea myös helpotusta siitä, että IVF-hoidot näyttäisivät olevan meidän osalta nyt ohi ja pääsemme taas vuosien jälkeen kokeilemaan jotain uutta. Jotain sellaista, mikä tuo edes mahdollisuuden parempiin mahdollisuuksiin ja toivoa aina vain kasvaneeseen toivottomuuteeni. Tuntuu uskomattomalta, että kirjoituksestani Onnen vuosi 2015 on jo neljä vuotta. Uskaltaisinkohan toistaa tuon saman tekstin päivitetyllä vuosinumerolla eteisessä yhä roikkuvaan, sydämenmuotoiseen liitutaulumme..?
lauantai 8. joulukuuta 2018
Päätös: päätös?
Niin jäi tänäkin vuonna se kaikkein toivotuin ja odotetuin joululahja LapsetOffilta saamatta, kun semihätäisesti PAS:ssa ylimääräisenä sulatettu ja siirretty alkio ei ottanut (edes) tuulta alleen. Ei, se aiheutti vain Rouvalle fyysisen ja minulle ah jo niin tutuksi käyneen henkisen kivun Rouvan menkkaoireiden muodossa. Huokaus. Se olisi sitten yhtä vaille tämä kierros paketissa, kun pakkasessa on enää kaksi miniminimiversiota meistä. Tai saataneenko noista edes siirtoa aikaiseksi? Ei helvetin helvetti, miten tämä saattoikaan mennä sitten kuitenkin näin?!
Sauna on hyvä paikka mietiskellä ja keskustella. Olen vuodattanut saunamme lauteilla niin monet kyyneleet, etten jaksa enää edes muistaa. Olemme käyneet Rouvan kanssa saunan lämmössä myös lukuisat keskustelut lapsettomuudesta, hoidoista sekä siitä, mitä kaikkea nämä asiat meille tarkoittavat ja miten ne meihin vaikuttavat. Niin myös itsenäisyyspäivänä, torstaina. Oli nimittäin aika tehdä päätöksiä jatkosta, sillä olimme sopineet yksityiselle klinikalle ensimmäisen suunnittelukäynnin hoitojen jatkoa ajatellen. Nyt olemme siis myös käyttäneet yksityiselle ensimmäiset kalliit eurot hoitojen edistämiseksi. Lienee aika luoda ihan oikeasti se Excel-laskelma hoitoihin käytetystä rahamäärästä, koska eurot kilisevät tililtä väärään suuntaan jatkossa viidennessä potenssissa aiempaan verrattuna. Ja ehkä tehdä myös jotain arviota julkisella puolella hoitoihin käytetyistä euroista? Ei ne ihan pikkurahoja ole nekään.
Niin, takaisin siihen saunan lämpöön. Alamme olla Rouvan kanssa molemmat kypsiä lapsettomuuteemme. Siis ihan koko kuvioon. Kuusi ja puoli vuotta yritystä, kolme IUI:tä, kolme IVF:ää, kaksi raskautta, kaksi keskenmenoa. Tuskaa ja kärsimystä. Pahoinvointia, sekä fyysistä että etenkin henkistä. Epätoivoa, toivoa ja taas epätoivoa. Niinpä keskustelimme kiukaan sihistessä siitä, kuinka tästä eteenpäin. Mitä haluamme tehdä seuraavaksi? Mitä jaksamme tehdä seuraavaksi? Entä mitä jaksamme tehdä seuraavan askeleen jälkeen ja tulevaisuudessa? Mihin haluamme tai voimme käyttää rahaa ja kuinka paljon? Tässä vaiheessa vaihtoehdot olivat käytännössä tehdä vielä yksi IVF tai siirtyä lahjasoluhoitoihin luovutetuilla munasoluilla. Omat prosenttini olivat tuossa vaiheessa 10–15 % IVF:lle ja 85–90 % lahjasoluhoidolle. Ja helppohan minun on heitellä prosentteja, kun minua ei pistetä, minun munasarjani eivät turpoa mielettömän kokoisiksi ja minua ei punktioida neulalla pitkin alapäätä. Rouvan prosentit olivatkin varsin eri luokkaa: 99,99 % lahjasoluhoidon puolesta.
Koitti perjantaiaamu ja odotettu klinikkakäynti. Kuinka voikaan ihminen olla onnellinen siitä, että lääkäri on asiantunteva alansa superammattilainen, joka osaa kuunnella asiakkaitaan ja ennen kaikkea ymmärtää heitä pitkän kokemuksensa myötä. Keskustelimme lyhyesti lääkärille jo tutuksi käyneen historiamme läpi, minkä perästä keskityimme tämän hetkiseen tilanteeseemme ja fiiliksiimme. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, ennusteemme on edelleen hyvä: keräyksistä pakkaseen asti kelvanneet munasolut ovat voimakkaasta karsiutumisesta huolimatta näyttäneet hyvältä ja raskauksiakin on saatu pari kappaletta aikaiseksi. Ikäkään ei ole vielä este tai edellytä sen erikoisempaa hätäilyä, kun olemme edelleen molemmat kolmenkymmenenviiden paremmalla puolella. Jaksamisemme alkaa kuitenkin olla kortilla. Vuodet vierivät ja akuutin lapsettomuuden kantaminen painaa harteita. Olipa sille syytä tai ei, mutta laskusuhdanteisesti (tai ainakin siltä vaikuttavat) etenevät hoitotuloksetkaan eivät rohkaise jatkamaan tai luo toivoa onnistumisesta. Lyhyesti: voimat alkavat olla lopussa ja usko parempaan huomiseen horjuu.
Ja niin teimme päätöksen: allekirjoitimme alustavan sopimuksen lahjasoluhoitojen aloittamisesta. En oikein tiedä vielä, mitä tästä pitäisi ajatella – tai mitä ajattelen asiasta, olipa ne ajatukset sitten oikeita tai vääriä. Yksi on varmaa: käsiteltävää tässä riittää.
Seuraava etappi on kahden viikon päästä koittava joululoma, jonka aion pitää reilun viikon mittaisena, olipa työnantaja siitä mitä mieltä hyvänsä. Olen varsin vakuuttunut siitä, että pidempi huili tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. Tammikuussa voi hyvinkin koittaa se hetki, jolloin ratkaistaan se, saammeko me Rouvan kanssa yhteistä geneettistä lasta.
Sauna on hyvä paikka mietiskellä ja keskustella. Olen vuodattanut saunamme lauteilla niin monet kyyneleet, etten jaksa enää edes muistaa. Olemme käyneet Rouvan kanssa saunan lämmössä myös lukuisat keskustelut lapsettomuudesta, hoidoista sekä siitä, mitä kaikkea nämä asiat meille tarkoittavat ja miten ne meihin vaikuttavat. Niin myös itsenäisyyspäivänä, torstaina. Oli nimittäin aika tehdä päätöksiä jatkosta, sillä olimme sopineet yksityiselle klinikalle ensimmäisen suunnittelukäynnin hoitojen jatkoa ajatellen. Nyt olemme siis myös käyttäneet yksityiselle ensimmäiset kalliit eurot hoitojen edistämiseksi. Lienee aika luoda ihan oikeasti se Excel-laskelma hoitoihin käytetystä rahamäärästä, koska eurot kilisevät tililtä väärään suuntaan jatkossa viidennessä potenssissa aiempaan verrattuna. Ja ehkä tehdä myös jotain arviota julkisella puolella hoitoihin käytetyistä euroista? Ei ne ihan pikkurahoja ole nekään.
Niin, takaisin siihen saunan lämpöön. Alamme olla Rouvan kanssa molemmat kypsiä lapsettomuuteemme. Siis ihan koko kuvioon. Kuusi ja puoli vuotta yritystä, kolme IUI:tä, kolme IVF:ää, kaksi raskautta, kaksi keskenmenoa. Tuskaa ja kärsimystä. Pahoinvointia, sekä fyysistä että etenkin henkistä. Epätoivoa, toivoa ja taas epätoivoa. Niinpä keskustelimme kiukaan sihistessä siitä, kuinka tästä eteenpäin. Mitä haluamme tehdä seuraavaksi? Mitä jaksamme tehdä seuraavaksi? Entä mitä jaksamme tehdä seuraavan askeleen jälkeen ja tulevaisuudessa? Mihin haluamme tai voimme käyttää rahaa ja kuinka paljon? Tässä vaiheessa vaihtoehdot olivat käytännössä tehdä vielä yksi IVF tai siirtyä lahjasoluhoitoihin luovutetuilla munasoluilla. Omat prosenttini olivat tuossa vaiheessa 10–15 % IVF:lle ja 85–90 % lahjasoluhoidolle. Ja helppohan minun on heitellä prosentteja, kun minua ei pistetä, minun munasarjani eivät turpoa mielettömän kokoisiksi ja minua ei punktioida neulalla pitkin alapäätä. Rouvan prosentit olivatkin varsin eri luokkaa: 99,99 % lahjasoluhoidon puolesta.
Koitti perjantaiaamu ja odotettu klinikkakäynti. Kuinka voikaan ihminen olla onnellinen siitä, että lääkäri on asiantunteva alansa superammattilainen, joka osaa kuunnella asiakkaitaan ja ennen kaikkea ymmärtää heitä pitkän kokemuksensa myötä. Keskustelimme lyhyesti lääkärille jo tutuksi käyneen historiamme läpi, minkä perästä keskityimme tämän hetkiseen tilanteeseemme ja fiiliksiimme. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, ennusteemme on edelleen hyvä: keräyksistä pakkaseen asti kelvanneet munasolut ovat voimakkaasta karsiutumisesta huolimatta näyttäneet hyvältä ja raskauksiakin on saatu pari kappaletta aikaiseksi. Ikäkään ei ole vielä este tai edellytä sen erikoisempaa hätäilyä, kun olemme edelleen molemmat kolmenkymmenenviiden paremmalla puolella. Jaksamisemme alkaa kuitenkin olla kortilla. Vuodet vierivät ja akuutin lapsettomuuden kantaminen painaa harteita. Olipa sille syytä tai ei, mutta laskusuhdanteisesti (tai ainakin siltä vaikuttavat) etenevät hoitotuloksetkaan eivät rohkaise jatkamaan tai luo toivoa onnistumisesta. Lyhyesti: voimat alkavat olla lopussa ja usko parempaan huomiseen horjuu.
Ja niin teimme päätöksen: allekirjoitimme alustavan sopimuksen lahjasoluhoitojen aloittamisesta. En oikein tiedä vielä, mitä tästä pitäisi ajatella – tai mitä ajattelen asiasta, olipa ne ajatukset sitten oikeita tai vääriä. Yksi on varmaa: käsiteltävää tässä riittää.
Seuraava etappi on kahden viikon päästä koittava joululoma, jonka aion pitää reilun viikon mittaisena, olipa työnantaja siitä mitä mieltä hyvänsä. Olen varsin vakuuttunut siitä, että pidempi huili tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. Tammikuussa voi hyvinkin koittaa se hetki, jolloin ratkaistaan se, saammeko me Rouvan kanssa yhteistä geneettistä lasta.
lauantai 24. marraskuuta 2018
Sikiö, asento!
Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.
Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?
Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.
Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?
Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.
Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.
Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.
sunnuntai 7. lokakuuta 2018
Seitsemän miinus kaksi on yhtä kuin: miinustus
Raskas huokaus. Niitä on riittänyt taas lähiaikoina liiaksikin asti.
Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti
Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.
Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.
Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.
"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.
Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.
Päivitin juuri blogin perusinfoissa olevat, lapsettomuushoitojamme koskevat tiedot. Sinne ilmestyi seuraavaa:
- IVF 3 / PAS 1:sulatettiin 2/7 alkiota
joista selvisi 1
siirrettiin 1
-> negatiivinen raskaustesti
Oikeastaan tiedot eivät pidän täysin paikkaansa tuon viimeisen osalta, koska emme ole saaneet eteemme negatiivista raskaustestiä. Ei meidän tarvinnnut, Rouvan alkanut vuoto kertoi kyllä kirkuvan punaisella värillään myös tämän yrityksen raa'an lopputuloksen. Useamman PAS:n ajoitusvaikeuden ja siirron siirron jälkeen edessämme oli jälleen yksi karvas pettymys, jonka kuivaa kalkkia on niin kovin vaikeaa saada nieltyä.
Vaikka hoitojen jälkeisten pettymysten sulattelusta on tullut vuosien varrella jo suorastaan pelottavan tuttua touhua, tuntuu tämänkertaisen plussattomuuden (jopa miinuksen?) hyväksyminen jotenkin aikaisempia vaikeammalta. Tämä kietoutunee kahteen taustalla vaikuttavaan asiaan: Teimme PAS:n lääkärin suosituksesta Rouvan luonnolliseen kiertoon toiveena alkavan raskauden hitusen paremmat jatkumistodennäköisyydet – siis jos se raskaus olisi vain saatu alulle. Tämä tarkoitti kuitenkin aikataulun varsin rajua pitkittymistä, kun siirtoa jouduttiin odottelemaan keväästä syyskuun loppuun asti ennen sen onnistumista. Ja niin kuin niin monta kertaa ennenkin kaikki tämä odotus valui hukkaan kohtaamamme epäonnistumisen myötä.
Toiseksi, nyt tehty siirto oli varsin suurella todennäköisyydellä meidän neljänneksi tai kolmanneksi viimeinen PAS meidän omilla sukusoluilla. Sulatuksen ja siirron jälkeen pakkaseen jäi vain viisi alkiota, joista saataneen hyvällä tuurilla siirrettävää vielä kolmeen PASiin. Se on pelottavan vähän, se on todella pelottavan vähän. Ajatus siitä, ettemme tule koskaan saamaan meistä kahdesta tehtyä DNA-sekoitusta rakkautemme kohteeksi alkaa konkretisoitua yhä vahvemmin alitajunnassani. Viimeistään nyt siihen on yksinkertaisesti pakko alkaa varautua. Viimeistään nyt on pakko alkaa todella prosessoida ajatusta siitä, mitä haluaisin omalta osaltani meidän tekevän viimeisen siirron ja sen tulosten jälkeen. Viimeistään nyt on pakko alkaa miettiä, millaista elämämme olisi ikuisesti kahdestaan.
"Eikä siinä vielä kaikki! Kun teet epäonnistuneen siirron nyt, saat myös..." No, se pettymys ja sitä seuraava paha mieli lienevät jo itsestäänselvyyksiä. Ja ehkäpä hoitojen jatkumisen viivästyminenkään ei suoranaisesti yllätä ketään. Rouvan vuoto alkoi sopivasti torstai-iltana eikä het perjantaiaamuna tehty soittokaan auttanut hoitojen välittömän jatkamisen kanssa: "lääkäri ei ehdi soittaa enää tänään", oli hoitaja todennut ja antanut samalla yhden välikierron odotustuomion jo valmiiksi mustiin mieliimme.
Olipa todennäköisyydet mitä hyvänsä, olemme tehneet Rouvan kanssa päätöksemme: seuraavat siirrot tulemme vaatimaan lääkkeelliseen kiertoon. Sillä saamme ajoitettu siirrot oikeaan ajankohtaan ja samalla kasvatettua kohdun limakalvon haluttuun paksuuteen ennen siirtoa. Pelottavaa ja ahdistavaa tai ei, siirrot on saatava tehtyä säädyllisessä ajassa. Aika ottaa seuraavia askelia on vain muutaman kellon tikityksen päässä – ja sitä kelloa ei voi siirtää talviaikaan, sanoi byrokraatit mitä hyvänsä.
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Rivi seitsemän oikein on
Tuskaa, pelkkää tuskaa. Sitä oli viimeisen julkisrahoitteisen IVF:mme punktio pari viikkoa sitten. Tämä kolmas IVF oli pitkälti ensimmäisen hoitokierroksemme kaltainen: lääkkeillä oli hyvä ja vahva vaste ja niinpä follikkeleja kertyi huima määrä. Niitä oli kertynyt jopa niin paljon, että pitkään ja kivuliaasti edenneen punktion aikana sitä suorittanut lääkärikin meni sekaisin laskuissaan. Muistelen heidän kuitenkin puhuneen paristakymmenestä munarakkulasta per puoli. Oli siinä taas Rouvalla kestämistä – ja minulla vierestä seuraamista. Eikö tämä voisi olla jo ohi?, ehdin ajatella moneen kertaan. Toisaalta punktio toi hetkellisen helpotuksen Rouvan punktiota edeltävänä yönä alkaneeseen tuskaan, kun hänen olotilansa alkoi käydä ensimmäisen IVF-kierroksen malliin sietämättömäksi.
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
maanantai 6. marraskuuta 2017
Minun ongelmani eivät ole todellisia
Turhaan napsi Rouva Zumenoneja syyskuussa, kun saimme mr. Murphyn vieraaksemme. Kyllä, kaikki voi todellakin mennä pieleen, jos se on ylipäätään vähänkään mahdollista. Saimme tarkistusultrassa yllättäviä, jopa hetkauttavia uutisia, kun lääkäri kertoi kohdussa olevan jotakin epänormaalia. Pahimmat pelkoni löysivät välittömästi tiensä samanaikaisesti sekä tajuntaani että vatsan pohjaani: nytkö meistä tuli sitten lopullisesti lapsettomia? Ei sentään, ei ainakaan vielä. Ultra kertoi kohdussa olevan nestettä, eikä limakalvokaan ollut (taas vaihteeksi) kovinkaan paksu. Rouvan edelliset kuukautiset olivat olleet (taas vaihteeksi) hieman erikoiset, millä voisi olla jotain tekemistä tuon mystisen nesteen kanssa. Parin päivän päähän varattu uusintaultra antoikin sitten lopullisen tuomion: ei PASia tähän (lääkkeelliseen) kiertoon, vaan aika tähystykseen. Tähystyksessä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään mitään erikoista – mistä en osaa vieläkään päättää, onko se hyvä vai huono asia. Lähes viisi ja puoli vuotta lapsitoiveen syntymisen jälkeen olemme edelleen selittämättömästi lapsettomia.
Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.
Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.
"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...
Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?
Miksi minulle on käynyt näin?
Nyt, kuukautta myöhemmin, yritämme Zumenonin ja Lugesteronin tukemina parhaamme mukaan pitää henkisiä peukaloitamme, ehkä vähän isovarpaitakin, niin pystyssä kuin nivelet vain antavat periksi. Elämme katkeran suloisia piinapäiviä. Aiemmista kerroista poiketen en ollut tällä kertaa mukana PAS:ssa. Huvitan itseäni ajatuksella, että onnistumisen myötä voin kehua olleeni töissä, kun lastamme pantiin alulle. Olisihan se sekin yksi tapa ajatella näitä asioita.
Niin, huumori. Sille on kyllä ollut matkan varrella käyttöä, paljonkin. Hassua on myös se, kuinka huumorintajuni aiheen tiimoilta vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi Rouvan kanssa saatamme lasketella toisinaan mitä räävittömimpiä juttuja niin lapsista yleensä kuin lapsettomuudestammekin ja nauraa räkäiset naurut päälle. Sitten on myös niitä hetkiä, kun jonkun muun heltta varsin vakavaksi. Tämmöinen tilanne sattui taas pari päivää takaperin, kun VR:n perinteisille (talvi)vaikeuksille naureskellessamme työkaverini kehotti minua hankkimaan lapsia, että voisin lopettaa täysin turhanpäiväisistä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisen. Lasten tekeminen kuulemma auttaisi tähän hyvin, sillä lasten avulla sitä vasta tietäisi, mitä ne oikeat ongelmat ovat.
"Niin". En saanut sanottua mitään muuta, kuin niinin ja painettua pääni alas. Liikaa ja vääriä ihmisiä ympärillä. Väärä paikka. Väärä hetki. Ne pelastivat työkaverini totaaliselta tylyttämiseltä. Ehkä vielä jonain päivänä... Ei. Vielä jonain päivänä. Varmasti vielä jonain päivänä...
Tätä kirjoittaessa olemme piinailleet neljä päivää ja minusta tuntuu pahalta. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen tuskissani piinailusta ja odottamisesta. Päin vastoin. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa siitä, etten ole piinaillut vielä hetkeäkään. Olen toistaiseksi odottanut vain sitä parin viikon päästä edessä olevaa hetkeä, jolloin Rouva kaivaa taas siteet tutusta alakerran WC:n kaapistaan. Pettymystä, joka ei edes ole pettymys, jos saat jotain, mitä olet odottanutkin saavasi. Minne katosi toivo? Minne katosi usko onnistumiseen?
Miksi minulle on käynyt näin?
maanantai 3. lokakuuta 2016
P niin kuin...
[Teksti kirjoitettu 13.9.2016 ja julkaistu vasta myöhemmin]
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
Huokaus sentään, mikä viikko takana... Jos lapsettomuushoitojen yhteydessä puhutaan usein piinailusta, niin sitä kuluneet lähipäivät ovat kyllä totisesti olleet, puhdasta Piinaa isolla P:llä.
Melko tarkkaan kaksi viikkoa sitten koitti vihdoin se hetki, että pääsimme jatkamaan lapsettomuushoitojamme toisen PAS:n muodossa. Vaikka toimenpide tehtiinkin sairaalan sijaan lapsettomuusklinikalla, olen melko varma siitä, että huokailin tuona päivänä merkittävästi normipäivää enemmän. Toimenpiteenä siirto on nopea ja onnekseni Rouvalle fyysisesti kivuton toimenpide. Suurimmat toimenpiteen aikaansaamat kolhut otinkin tällä kertaa vastaan minä, kokiessani Rouvan ollessa toimenpidepöydällä jonkinasteisen henkisen romahtamisen. Kyynelille ei vain yksinkertaisesti voinut mitään, kun yli puolen vuoden tuska ja odotus purkautui kristallinkirkkaiksi helmiäisiksi. Enää osaa vieläkään sanoa, oliko tuossa hetkessä enemmän läsnä henkinen kipu vai onni.
Kahden viikon odotusjakso eteni suorastaan häkellyttävän nopeasti ensimmäisen viikon ajan, jota tahditti myös Simpukan järjestämä Rikasta minua -parisuhdekurssi. Viikonlopun mittaisella kurssilla käsiteltiin ja lähestyttiin parisuhteen tilaa ja siihen liittyviä toiveita positiivisen kautta ja vaikka kurssin aikataulu näytti ensialkuun löysältä (ja syömiseen keskittyvältä), oli sen päättyessä sunnuntaina melkolailla kaikkensa antanut olo. Tärkeiden aiheiden käsittely ottaa voimille, mutta antaa rohkealle ja asioista avautuvalle Paljon isolla P:llä.
Toisella viikolla se piinailu sitten alkoi. Päivät tuntuivat matelevan eikä viikko tuntunut loppuvan ikinä. Ja jos pelkässä ajan kulumisen ja merkkien tunnustelun odottamisessa ei ollut jo tarpeeksi, alkoi sieluun piirtyä jäisiä haavoja viimeistään toisen piinaviikon loppupuolella, kun Rouva kertoi pienestä verisestä tiputtelusta. Kaikki toiveet ja odotukset menivät palasiksi kuin osiin räjähtävä himmeli. Mielessäni musteni. Aloin vaipua takaisin niihin mustiin vesiin, mistä olin pitkin kevättä keskenmenon jälkeen hitaasti noussut. Vaikka taas yhden mahdollisuuden menettäminen viilsi sydäntä raskaimman kautta, oli suurin huoleni oma tuleva jaksamiseni uusien hoitojen edessä. Miten ikinä jaksaisin odotuskierron, sairaalakäynnit, IVF-pistokset ja kaiken sen paskan, mitä uusi hoitokierros taas pimenevissä syysilloissa painaisi mieltäni?
Kohtaus apteekista. Olen ollut koko päivän voimakkaasti allapäin ja puhunut Rouvalle vain pakottavissa tilanteissa. Rouva pohtii intiimihyllyillä, minkä raskaustestin ottaisimme. "Ota tuo halvin, tulee se negatiivinen silläkin.", tokaisen. Rouva valitsee toiseksi halvimman. Kumpikaan ei sano mitään. Illalla hän varmistaa, haluanko olla mukana tekemässä testiä. Vastaan sen olevan minulle yhdentekevää – ja koska on viikonloppu, haluan nukkua rauhassa sinne asti, kuin minulla vain unta riittäisi. Onneksi uni tulee nopeasti Rouva kainalossani, ilman kyyneleitä.
Aamulla hätkähdän kun Rouva lampsii sisälle makuuhuoneeseen. Ihmettelen mielessäni kuinka väsynyt olen, vaikka kellon kuuluisi olla jo jotain yhdeksän ja kymmenen väliltä – niinhän me illalla sovimme: minua ei saa herättää kuin vasta aamupäivällä aamupuurolle. Rouva sanoo tarvitsevansa apua ja ojentaa minulle jotakin. Tuijotan silmät sikkurassa pimeässä raskaustestipuikkoa. "Eihän täällä näe mitään." Kaivan yöpöydältä kännykän ja teen siitä taskulampun. Kaappaan kyynelehtivän Rouvan syliini. Paras aamu ikinä. Paras isolla P:llä.
tiistai 16. elokuuta 2016
Lomalta paluun kevyt, mutta raskas taival
Lomat lusittu, margariinitehtaalle palattu ja suolan louhinta jatkuu. Ja mitäs näitä kliseitä nyt taas olikaan? Sinne se mennä humpsahti taas kesäloma "hyvin ja nopeasti", niin kuin tapaan kysymyksiin vastata. Reilu kuukausi takaperin kirjoittamani pelkoni eivät sitten kuitenkaan käyneet toteen, vaan sain selvitettyä pääni ennen loman alkua enkä vaivannut itseäni lapsettomuudella kesäloman aikana. Ja hyvä niin, koska tänäkin vuonna kesäloma tuntui tulevan kovaan tarpeeseen monessakin mielessä.
Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.
Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.
Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.
Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...
Loppukevät ja kesä oli lapsettomuusasioiden osalta todellista hiljaiseloa. Keskenmenon ja sen jälkeisten ongelmien takia emme koskaan ehtineet jatkaa hoitoja niitä tarjoavien tahojen kesätauon vuoksi. Vaikka asia luonnollisesti tuolloin keljutti ja välillä suorastaan ahdisti, on mieleni asian suhteen nyt varsin levollinen. Olen ainakin kovasti yrittänyt ajatella ja vakuutella asian itselleni siten, että kevät ja erityisesti kesä tarjosivat tarpeeseen tullutta lomaa lapsettomuusasioista. Ja melkein olen siinä jo onnistunutkin. Pidimme kesäloman myös sen verran tekemisen täyteisenä, ettei siinä lapsettomuutta kyllä ehtinyt ajatellakaan – tai kirjoitella asioista blogiin. Tämä oli myös luonnollisesti olennainen osa asian heittämistä pois mielestä.
Nyt loma on siis kuitenkin ohi ja edessä on se jo keväällä ajatuksia ja tunteita herättänyt, mahdollisesti erittäin raskas syksy alkaen toisella PAS:lla. Syksy herätti tunteita jo aikaisemmin keväällä, kun hoitojen siirtyminen sinne alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. Ja mitä pidemmälle kevät eteni, sitä vahvemmiksi ajatukset tulevasta kasvoivat. Mitä jos jäljellä olevat alkiot eivät selviäkään sulatuksesta? Mitä jos raskaus ei alakaan? Mitä jos raskaus alkaakin ja menee taas kesken? Kuinka osaan suhtautua ylipäätään koko PAS:iin alkuvuoden koettelemusten jälkeen? Osaanko suhtautua siihen ylipäätään? Niin paljon ajatuksia, niin vähän vastauksia.
Olen myös edelleen hyvin skeptinen työkuvioideni järkevöitymisestä. Pari päivää kesäloman jälkeen töissä on osoittanut, ettei keväällä paikoin järjettömäksi riistäytynyt työtahti ole hellittämässä – ja miksipä olisi, kun tuolla saralla ei ole saatu ainakaan toistaiseksi käytännössä mitään muutoksia aikaiseksi. Ja skeptisyyteni kanssa käsi kädessä kulkee myös huoli omasta jaksamisestani, etenkin nyt kun tulevan syksyn kuviot on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tiedossa. Sen olen joka tapauksessa jo päättänyt, ettei se tule olemaan vapaa-aika tai henkilökohtainen elämäni, joka tässä asiassa tulee joustamaan. Ja tämän aion tuoda myös työnantajalleni ilmi, mikäli tilanne etenee siihen pisteeseen.
Olemme nyt olleet yhteydessä naistentautien osastolle, jonne suuntaamme ensi viikolla. Tuolloin saamme myös todennäköisesti tietoomme tulevan PAS:n ajankohdan. Jotenkin pitäisi vielä sinne asti osata kiemurrella – ja pysyä järjissään...
maanantai 18. huhtikuuta 2016
No: viisi
Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?
Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.
Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.
Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.
Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?
Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...
Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.
tiistai 22. joulukuuta 2015
Hämmentäviä ajatuksia Pasista
Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
PAS - Piina Alkaa Siitä
Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)