maanantai 18. huhtikuuta 2016

No: viisi

Mistähän tämän purkamisen taas oikein aloittaisikaan...

Kävimme reilu viikko sitten keskenmenon jälkitarkastuksessa. Vaikka tunnelmat olivat jälleen kerran apeat, oli mielessäni taas pienenpieni orastava toivon kipinä: nyt asiat ottaisivat vihdoin usean taaksepäin suuntautuneen harppauksen jälkeen edes puolikkaan askeleen eteenpäin ja pääsisimme vihdoin suunnittelemaan marssijärjestystä kohti seuraavaa siirtoa. Mutta kuinka ollakaan, meinasin jälleen murtua ultraa katsoessani ja lääkärin vahvistaessa: "jotain täällä vielä on". No tietysti on, kuinkas muutenkaan. Mitä muuta saatoin edes kuvitella tapahtuvan?

Rouvan kohdusta löytyi siis keskenmenon ja kaavinnan jäljiltä jäämiä – tai oikeammin tuossa vaiheessa tästä oli vasta epäily. Mutta jos minä näin tämän omin maallikkosilmin Rouvaa ultrattaessa, niin olihan se aika selvä juttu, että ihan (koe)putkeen ei nyt sitten tämäkään homma mennyt. Lääkärinämme toimi osastolta pois lähteneen lääkärin tilalle tullut uusi lääkäri, joka iloksemme otti asiakseen hoitaa asia pikimmiten kuntoon. Pitkähkön sumplimisen ja muutaman puhelun jälkeen meille oli varattu aika seuraavalle arkipäivälle uuteen operaatioon, jossa rouvan kohtu katsottaisiin kameralla läpi ja poistettaisiin sieltä mahdollisesti löytyvä ylimääräinen materia. Ja näin myös tapahtui.

Ajatus takapakista ahdisti. Rouvasta otettiin verikoe, josta tarkistettiin hänen HCG-arvonsa. Tulos kertoi arvoksi viisi. Ei hyvä. Niin pieneltä kuin arvo kuulostaakin, olisi sen pitänyt olla nolla. Tulokseksi saatu arvo vahvisti siis epäilyä, että kohdussa olisi pala istukkaa. Samalla se vei meitä yhä kauemmaksi toivomastamme seuraavasta siirrosta. Väkisin tehdyn ajanvarauksen myötä Rouvan operointiajaksi annettiin kyseisen päivän viimeinen vuoro. Ja tästä huolimatta sairaalalle piti mennä jo aamupäivällä, vaihtaa potilasvaatteet ylle ja käydä odottamaan iltapäivällä edessä mahdollisesti olevaa vuoroa. Jos päivän muut ajat venyisivät, ei Rouva välttämättä mahtuisikaan päivän aikatauluun. Ja kaiken tämän Rouva jälleen kerran kesti – vuorokauden vaihteesta alkaneen syömiskiellon kanssa. Onneksi kaikki sujui lopulta odotusten mukaisesti ja operaatio saatiin suoritettua pois alta. Kohtuun jäänyt "kahden sentin kokoinen pala istukkaa" saatiin poistetuksi. Palasimme takaisin odotusmoodiin.

Käynnistynyt odotuksemme sisältää kaksi jännitysmomenttia: oliko keskenmenon kärsimykset nyt tässä sekä mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Ja kumpikin näistä on pahempi toistaan. Rouvan alavatsa on nimittäin kipuillut, siis nyt, useampi päivä viimeisimmän operaation jälkeen. Tilanne paheni jopa siihen pisteeseen, että jouduimme käymään viime viikonloppuna polilla tutkituttamassa asiaa. Mitään ei kuitenkaan ilmennyt ja saimme ohjeeksemme "seurailla tilannetta". Sittemmin kipuilu on jatkunut satunnaisena ja niinpä me olemme jatkaneet tilanteen seurailua tuskaillen, miten tämä voikaan olla taas näin vaikeaa.

Ja sitten kuitenkin lopulta se suurin tuska liittyy kohtaan kaksi: mitä ja milloin tapahtuu seuraavaksi. Milloin pääsemme seuraavaan siirtoon? Pääsemmekö sinne koskaan? Kuinka jaksamme sinne asti, miten kauan sinne sitten ikinä lieneekään? Entä jos Rouvan kohdussa myllääkin tulehdus tehden siellä koko ajan tuhojaan?

Ja kuin pisteenä iin päälle, sain viime viikolla puhelun veljeltäni: "Olet nyt sitten setämies". Tähän ajatukseen oli kovin vaikeaa totuttautua. Veljeni piti olla setämies jo kolme vuotta sitten. Tuon puhelun kuului mennä toisin päin. Sen olisi kuulunut lähteä minun puhelimestani veljeni puhelimeen. Taustalta olisi pitänyt kuulua minun jälkeläisenä tuhinaa. Silmäni kuului kostua onnenkyyneleistä...

Silti, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, haluan tehdä tässä kohtaa yhden asian selväksi:
Jos tuo pieni ihmislapsi jostain syystä eksyy joskus lukemaan tätä kirjoitusta, tiedä tämä: olet minulle rakas nyt, aina ja ikuisesti. Tiedän tämän jo nyt, vaikken ole sinua vielä tavannutkaan. Ylihuomenna saatan pitää sinua jo sylissäni. Kuin omaa lastani.

2 kommenttia: