maanantai 26. tammikuuta 2015

Lapsettomuus – muista lisätä siitä varaus kalenteriisi!

Terveiset Helsinkiin matkaavasta pendolinosta. Täällä minä istun, vääjäämättömästi kotiseudulta pois päin kiitäen, kun minun pitäisi olla kotona tai vähintään työmaalla jännittämässä siemennestenäytteen antamista. Kuinka absurdia. Nyt, kun tilanteemme vihdoin olisi nytkähtänyt yhden pienen, jos kohta sitäkin merkityksellisemmän askeleen eteenpäin ensimmäisen inseminaatiohoidon muodossa, sattuu Rouvan ovulaatiotesti näyttämään pelätysti positiivista juuri sinä ainoana päivänä, jolloin minun pitää olla toisella paikkakunnalla työasioissa. Huoh, pitkä huoh. Tätä syyllisyyden tuskaisaa tunnetta.

Edelliseen blogahdukseeni perustuen yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja toivoa täynnä: ovulaation lähestyminen on ollut hyvin tiedossamme ja olemme antaneet jokseenkin kaikkemme, mitä nyt asian eteen voi kuvitella tekevänsä. Onneksi, kuten aikaisemminkin saatoin jo mainitakin, touhussa on edelleen säilynyt huumori ja rentous. Ei tätä muuten jaksaisi. Ja kuinka hienoa olisikaan onnistua luomuna. :-)

Silti harmittaa, harmittaa isosti. Koska inseminaatio on käsittääkseni varsin tehokas hoitomuoto erityisesti tapauksissa, joissa ongelmana on miehen tuottaman sperman laatu, en ole oikein jaksanut innostua sen tarjoamasta avusta meidän tilanteessamme. Ensimmäisen varsinaisen hoidon aloittaminen on kuitenkin henkisesti erittäin tärkeä virstanpylväs. Se olisi jotain aitoa ja konkreettista, mitä voimme lapsettomuutemme eteen tehdä. Samalla se olisi merkittävä askel kohti (omasta mielestäni) meille paremmin osuvia hoitoja ja onnistumista. Nyt tuo askel näyttää siirtyvän taas yhdellä kuukaudella eteenpäin. Taas siksi, että aikataulumme siirtyi myös joulunajan pyhien vuoksi kuukaudella. Lyhyt aika ihmiskunnan historiassa, ikuisuus lapsettomuudesta kärsivälle ja tuloksia kuumeisesti odottavalle... Mutta ei voi mitään. Elämä on, ja sitä rataa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Kävimme viime viikolla ensimmäisessä ultrassa, jossa Rouvalla todettiin kehittymässä kaksi tervettä munarakkulaa. Vaikka tämän vaiheen ultrissa onkin kyse vain rutiininomaisista tarkastuksista, pelkäsin koko aamun ja matkan sairaalaan tulevaa käyntiämme. Matkalla sain puettua tunteeni sanoiksi Rouvalle: olen alkanut pelätä kaikkia meille tehtäviä tutkimuksia. Nyt, kun olemme vielä tilassa "ei ole löytynyt mitään lapsettomuutta selittävää tekijää" haluan myös pitää meidät tässä tilassa. Haluan pitää yllä aikaisemmin peräänkuuluttamaani toivoa. Ja jokaikinen kerta kun meitä, tai oikeammin tässä vaiheessa Rouvaa, tutkitaan, minussa herää pelko, että lääkäri löytää jotakin lapsen saamisen estävää. Toisaalta, kuten Rouvakin matkalla sairaalaan minulle totesi: mitä aikaisemmin selittävä tekijä/syy löytyisi, sen parempi. Ja tässä hän on täysin oikeassa. Samalla syyn löytyminen tietäisi kuitenkin myös kolausta toivolle omasta biologisesta lapsesta.

Ultran lopputulos oli siis kuitenkin pelkkää positiivista ja kuinka paljon se antoikaan meille virtaa ja toivoa. Ehkä tässä kuussa... Hyvien uutisten lisäksi auttamattomana huonon huumorin ystävänä minulla jäi sairaalareissusta myös toisen seikan vuoksi varsin leveä virne naamalle: Sekä lääkäri että häntä avustanut hoitaja kehottivat meitä jatkamaan ovulaation lähestyessä kotiyhdyntöjä riittävän tiheillä toistoilla. Kotiyhdyntöjä. Kuinka hienosti ilmaistu! Sain juuri ja juuri hillittyä itseäni kysymästä mitä meidän tulisi tehdä, jos sattuisimme lähtemään viikonloppuna reissun päälle. Olisiko muuallayhdynnät tässä kuukautiskierron vaiheessa ehdottomasti kielletty? Entä hotelliyhdynnät? Sisältääkö kotiyhdynnät kaikki taloutemme tilat? Ja vielä teoreettisena lisäkysymyksenä: olisiko puuvajayhdyntä vielä sallitun rajoissa? Kuuluuhan se kotiimme, vaikka ei lämmitetty tila olekaan... :>

Lapsettomuuden kanssa tasapainoilu työelämässä on aiheuttanut myös omat ongelmansa. En ole vieläkään kertonut asiasta yhdellekään työkaverilleni, en edes varsin läheiseksi vuosien varrella muodostuneelle esimiehelleni tai töistäni vastaaville projektipäälliköille. Meinasin törmätä viime viikolla ensimmäistä kertaa ongelmiin salailun suhteen, kun minulle ehdotettiin koko alkuviikon viettämistä toisella paikkakunnalla työasioiden parissa. Rouvan ovulaation lähestymisen tietäen kieltäydyin vedoten omiin, henkilökohtaisiin menoihin. Onneksi vastapuolena ollut henkilö ymmärsi tilanteeni eikä velvoittanut kertomaan tarkempaa syytä esteilleni, vaikka niitä tarpeen vaatiessa esimieheni kautta lupailinkin. Upeaa huomata, kuinka joillakin on ymmärrystä henkilökohtaisten asioiden suhteen!

Aiemmin mainitsemani illanistujaiset lähestyvät. Oloni ja fiilikseni on ollut tähän asti tämän asian suhteen hyvä ja rento, olen jopa harkinnut asian ottamista esille itse nyt kun paikalle saapuvat tietävät tilanteestamme. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten ilta etenee ja miten esimerkiksi (varmuudella vain kohtuudella) nautittu alkoholi vaikuttaa omaan mielentilaani: vapauttavasti vai tunteen pintaan nostavasti. Nähtäväksi jää myös se, uskaltavatko (ja kuinka paljon) vieraat puhua yhden ystäväpariskuntamme raskaudesta.

Tällaisen tilkkutäkki-kirjoituksen loppuun voinee lisätä vielä edellisen Kurssi kohti toivoa -kirjoitukseni tavoin toisen KSML:n kirjoituksen. Seuraavassa siis kokonaisuudessaan 25.1.2015 julkaistun Sunnuntai suomalainen -osion kolumni Kirjoittamalla onnelliseksi, joka kertoo kirjoittamisen ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Toimikoon se jälleen muistutuksena niin itselleni kuin kanssablogaajillekin kirjoittamisen tärkeydestä niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
Haluatko tietää, kuinka tulla onnelliseksi? Vastaus on yhtä lähellä kuin lähin kynä tai tietokoneen näppäimistö kirjoittamalla. Tutkimusten mukaan oman tarinan rehellinen kirjoittaminen on auttanut opiskelijoita valmistumaan ja pariskuntia ratkaisemaan avio-ongelmansa. Lisäksi kirjoittaminen vöhentää alakuloisuutta, parantaa terveyttä ja lisää uskoa tulevaisuuteen. Professori Timothy D. Wilsonin mukaan kirjoittaminen pakottaa ihmisiä kohtaamaan ongelmansa ja miettimään niiden ratkaisemista. Helppoa mutta vaikeaa. Siinä kun oli tuo sana rehellinen.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kurssi kohti toivoa

Kolmannessa blogikirjoituksessani Mutta suurin niistä on kateus kirjoitin lapsettomuuden aiheuttamista voimakkaista negatiivisista tuntemuksista. Jotta usein rankaksi käyvää lapsettomuutta jaksaisi, kaipaa se noiden perin synkkien tunteiden vastapainoksi paljon positiivista energiaa. Uskoa siihen, että asiat kääntyvät vielä tavalla tai toisella parhain päin. Jatkuvaa toivoa paremmasta - toivoa siitä että tässä kuussa tärppäisi. Ja sanomattakin selvää, lapsettomuus vaatii paljon, paljon rakkautta. Väheksymättä kahta muuta voimaa, nosta tämän kirjoituksen keskiöön toivon. Valinnalleni on kolme syytä.

Ensinnäkin: Jo useamman vuoden ajan - siis jo aikana ennen lapsettomuuttamme - olen kiinnittänyt huomiota itsessäni jonkinlaisena luonteenpiirteenä esiintyvään pessimistisyyteen ja kyynisyyteen. Vaikka olen kutsunut tuota ominaisuuttani terveeksi realismiksi, voin tunnustaa sen heilahtavan liian usein realismia negatiivisemmaksi ennakkoasenteeksi: pieleen se kuitenkin menee, ei tule onnistumaan. Asia on häirinnyt minua jo kauan. Tai oikeammin eniten tässä asiassa minua on häirinnyt se tosiasia, etten ole saanut karistettua pessimistisyyttä pois itsestäni, vaikka olen sitä jo muutaman vuoden yrittänyt. Nyt, kun lapsettomuus on osoittautunut kohdallamme todellisuudeksi ja vuosiluvutkin sattuvat pyörähtämään lähiaikoina uudelle vuosikymmenelle, olen päättänyt terästäytyä asiassa. Haluan olla nykyistä positiivisempi ihminen.

Toisekseen: Edellisessä kirjoituksessani, Kontrollia!, kerroin meidän ensimmäisestä oikeasta raskaustestistä ja sen minussa herättämistä tuntemuksista. Olen miettinyt noita hetkiä ja kokemiani tunteita nyt reilun viikon ajan ja tehnyt rohkean päätöksen: haluan lisää. Haluan lisää sisälläni lämmön tunteena alkavaa ja pian suorastaan kiehuvana kuplintana jatkuvaa innostuneisuutta. Haluan lisää hämmentävää, naaman täysin yht'äkkisesti hymyyn pakottavaa iloa, haluan lisää... toivoa.

Kolmanneksi: Kaiken edellä kirjoittamani kruunasi hiljattain Keskisuomalainen, joka julkaisi 11.1.2015 toivoa käsittelevän kirjoituksen "Kun tunnelin päässä on valoa". Kirjoitus herätti minut taas pessimistin unestani ja ravisteli jo pitkän aikaa sitten tekemääni päätöstä jostain syvältä sisimmästäni lähemmäs pintaa ja tajuntaani. Kirjoituksen sanat osuivat ja upposivat. Juuri tätä minä haluan, minä haluan osata ajatella juuri noin. Haluan uskoa parempaan, haluan rakastaa läheisimpiäni. Haluan, että meillä kaikilla on toivoa.

Seuraavassa tärkeimmiksi kokemiani katkelmia edellä mainitusta kirjoituksesta. Haluan kirjoittaa ne tähän muistiin itselleni - ja kuka ties myös joku blogini lukijakin saa ammennettua näistä sanoista itselleen: toivoa.


Toivo paljastaa ihmisen unelmat ja haaveet, aikuisenakin. Toivo on uskoa paremmasta huomisesta. -- Toivo ja toive liittyvät läheisesti toisiinsa. Toive on sitä, mitä ihminen toivoo. Toivo puolestaan on positiivinen vire, joka syntyy omien ajatusten kautta.
- Toivo on ehdottomasti myös asenne. Ihmisten tulisikin nykyistä enemmän tarkastella suhtautumistapaansa asioihin [sanoo psykoterapeutti Juha Siira].
Kenenkään ei pitäisi viedä toiselta toivoa. Ihminen voi kuitenkin sen itse kadottaa. -- Toiveikkuus syntyy melko pitkältä juuri muilta saadusta rohkaisusta.
- Ihminen tarvitsee  ympärilleen kannustavia ryhmiä tai eteenpäin potkijoita. --
Kun toivo sitten pilkahtaa, se alkaa näkyä koko kehossa ilmeinä, eleinä ja puheena.
-  Ihmisen silmät alkavat loistaa, ja mieli virkistyy. Ihminen alkaa suhtautua asioihin huumorilla ja luomaan ja myös toteuttamaan visioita.
Siira kertoo, että toiveikkuus on erittäin paljon kytköksissä huumoriin. Humoristinen suhtautuminen on aina ensimmäisiä merkkejä heräämisestä.
Toivo voi tulla pienistäkin asioista. Jo pelkkä aie tehdä jotakin toisin pitää sisällään toivon. Tapa toivoa on Siiran mielestä ennemminkin luonne- kuin ikäkysymys. Jotkut ovat luonnostaan toiveikkaimpia kuin muut. Toisilla taas pienikin järkytys voi romuttaa käsityksen sekä itsestä että ympäristöstä. Heillä toiveikkuus on varsin hauras.
- On hämmästyttävää, miten jotkut pystyvät kääntämään asian kuin asian aina myönteiseen suuntaan. --
- ...Itse toivonkin, että tulisi toiveikkuuden lähettiläitä, jotka loisivat ihmisiin taas yhteishenkeä - toiveikkuutta.
Toiveikkuuden tartuttaminen toisiin lähtee Siiran mukaan omasta asenteesta.
- Voidaanko välittää toisistamme nykyistä enemmän ja jakaa yhteisesti asioita? Ainakin pitäisi kertoa tarinoita ihmisten uskomattomista selviytymisistä.
Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Juuri nyt minä toivon, että muistaisin tämän blogikirjoituksen sisällön mahdollisimman kauan ja että se on herättänyt edes yhdessä blogini lukijassa toivonkipinän - ja tunteen siitä, että täällä jossakin on joku kulkemassa rinnallasi välillä niin kapeaa ja kivikkoista lapsettomuuden tietä. Kerrotaan yhdessä tarinoita meidän uskomattomista selviytymisistä.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kontrollia!

Kai se on sitten tämäkin yksi saavutus elämässä: Rouva teki viime viikon perjantaina meidän ensimmäisen raskaustestin. Ja näin pidämme hullua jännityksessä:

Kaiken voitaneen sanoa alkaneen pian 1,5kk takaperin, kun Rouva aloitti meidän ensimmäisen hoidon, Femar-hormonikuurin. Kuten olettaa saattaa, ns. kuumina päivinä yrityksemme on ollut kova ja lasta on yritetty ihan tosissaan (tosin onneksi homma ei ole mennyt vielä puiseksi väkisinrynkyttämiseksi, toim. huom.). Ajattelimme alusta lähtien hormonihoitojen olevan meidän kohdalla hyvä asia: Rouvan kuukautiskierto on ollut aina hieman ylipitkä ja toisinaan myös hieman epäsäännöllinen. Hormonihoidon myötä kuukautisten kuuluisi normalisoitua. Kun hormonikuurin jälkeisiä kuukautisia ei sitten alkanutkaan kuulua ja Rouva mainitsi useina päivinä outoa uudenlaista tunnetta (ala)vatsan seudulla, alkoi meidän molempien päissä ristellä ajatuksia.

Viilipyttynä ja peruspessimistinä en itse aluksi juuri uhrannut asialle ajatuksiani, olivathan Rouvan kuukautiset myöhästelleet aikaisemminkin. Kolmannen päivän kohdalla asia käväisi mielessäni ja neljännen päivän jälkeen päässäni alkoi jo suhista. Olisiko ongelmamme voinut sittenkin ratketa näin nopeasti ja näin helposti? Ei, ei nämä asiat ratkea näin. Näin suurien asioiden eteen joutuu taistelemaan ja kärsimään. Näiden asioiden takia joutuu menemään läpi harmaan kiven. Ei tällaiset asiat yksinkertaisesti voi päättyä onnellisesti näin nopealla aikataululla. Vai voiko?

Oli aika hankkia projektimme ensimmäinen raskaustesti.

Testi oli määrä tehdä torstaina - ja tietysti se sattui juuri liikuntapäivälleni. Tulin kotiin vasta illasta, väsyneenä, mutta onnellisena. Sekaisin, mutta silti ajatukset selkeinä. Positiivisena, mutta silti pessimismi takaraivossani.

Jo pelkkä ajatus raskaustestin hankkimisesta - siis että olisimme vihdoin kaksi ja puoli vuotta lapsettomuutta takanamme siinä pisteessä, että meillä olisi edes yksi pienen pieni syy testata, josko Rouva kantaisi sisällään sitä kaikkein toivotuinta, tuntui oudolta. Eihän meille ole edes tehty mitään hoitotoimenpiteitä, mitä nyt Rouva napsi naamaansa muutaman mitättömän pienen pillerin, joiden vaikutuksia emme ole edelleenkään havainneet.

Asiasta puhuttaessa tajusin myös, etten ollut koko tänä aikana miettinyt aidosti kertaakaan miltä tuntuisi olla jonkun isä tai edes jonkun tuleva isä. Miltä tuntuisi seurata Rouvan kasvavaa mahaa, käydä lapsivalmennuksissa (lieneekö tuo edes oikea termi?) ja hankkia tulevan vauvan varalle vaatteita ja tarvikkeita? Kaikki tämä ja varmasti paljon muutakin virtasi läpi äkkiä niin pieneltä tuntuvan pääkoppani, kun luin raskaustestin ohjetta itse testiä kädessään pitävälle Rouvalle. Minua alkoi jännittää.

Ja kuinka ollakaan, epävarmuus iski heti Rouvan lirittäessä tikulle: osuiko se nyt oikeaan kohtaan? Kastuiko se nyt tarpeeksi? Menikö tämä nyt oikein? Mitenkä, oliko, pitikö jasitärataa. Kun testi näytti kastuvan oikealla tavalla, oli edessä enää se vaikein: 180 pitkää sekuntia. Yritimme puhella niitä näitä, mutta eihän siitä mitään tullut, vaan homma meni tyylipuhtaaksi kellon tuijottamiseksi. Odottavan aika on pitkä. Itsensä, kiertonsa ja edellä mainitut tuntemuksensa paremmin tietävä Rouva oli saanut tässä vaiheessa lietsottua itsensä jo tilaan, jossa hän ei voinut katsoa tulosta samaan aikaan minun kanssani, joten sain kunnian (tai velvollisuuden) katsoa tuloksen ensin ja tarkat ohjeet olla paljastamatta sitä millään muotoa Rouvalle - jouduin jopa kääntämään kasvoni toiseen suuntaan, ettei hän voisi lukea tulosta ilmeestäni.

Ja hyvin se Rouva minut tuntee, koska tulos oli varmuudella täysin luettavissa kasvoiltani. Useamman päivän korkoa toisilleen kasvaneet ajatukset, Rouvan varsin innostunut tila ja ensimmäinen aito kohtaaminen raskaustestin kanssa olivat tehneet myös minuun tehtävänsä ja saaneet sykkeen koholle. Jaa että mikäkö se tulos sitten oli? Luit sen aivan ensimmäisenä, tämän kirjoituksena otsikosta.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuinka vapauttavaa se olikaan

Nyt se on tehty: saimme vihdoin kerrottua lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Ja kuinka vapauttavaa se olikaan.

Olimme harkinneet asiasta kertomista rajoitetusti jo pitkän aikaa. Viikkoja, kenties kuukausia. Fiilikset kertomisen suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Välillä taakka tuntui yksinkertaisesti liian raskaalta kantaa kahdestaan ja ulkopuolisten tuki lapsettomuuteemme tuntui hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Näitä hetkiä seurasivat kuitenkin myös kaudet, jolloin asia ei painanut aivan niin pahasti mieltä ja/tai asian julkistaminen edes lähipiirille tuntui liian aikaiselta. Emmehän olleet saaneet lapsettomuuteen vielä muuta hoitoa kuin Rouvan kerran napsiman hormonikuurin. Mitä pidemmälle asian kanssa etenimme, sitä enemmän aloimme kuitenkin kallistua asiasta kertomisen suuntaan. Lopulta asian ratkaisi eteen tullut seinä, pakottava tarve kertoa.

Tuo pakottava tarve oli yhden ystäväpariskuntamme joulun alla julkistama raskausuutinen. Kyllä, se oli se sama uutinen, josta kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi - se sama uutinen, joka aiheutti minulle jonkin sortin ahdistuskohtauksen. Olemme nimittäin järjestämässä kuun lopussa illanistujaiset, joihin olemme kutsuneet juurikin ne samat lähimmät ystävämme, joille lapsettomuudestamme nyt kerroimme. Jo pitkälti ennen joulua, pian meissä voimakkaita (kateuden)tunteita aiheuttaneen ystäviemme raskausuutisen jälkeen aloimme epäillä illanistujaisten onnistumista: Kuinka voisimme onnitella ystäviämme, kun meistä kummastakaan ei ollut edes painamaan Facebookin Like-linkkiä ystäviemme uutisen kohdalla? Mitä jos koko ilta menee ystäviemme raskaudesta keskustellen? Kuinka kestäisimme edes aiheen raapaisun, saati sen perinpohjaisen vatvomisen - ja ehkä vihjailut ja kyselyt meidän lapsisuunnitelmien suhteen? Olimme asiasta Rouvan kanssa varsin yksimielisiä: emme mitenkään.

Edessämme oli siis käytännössä kaksi vaihtoehtoa:
Emme kertoisi lapsettomuudestamme ennakkoon ja kun keskustelu kääntyisi ystäviemme raskauteen, romahtaisimme molemmat synkkiin, itkunsekaisiin ajatuksiimme. Sitten sopertaisimme itkua tuhertaen ja sanoja kurkusta rykien yli kaksi vuotta kestäneen tilanteemme. Vaihtoehdon positiiviset puolet: asia tulisi kyllä kerrottua ja sen vakavuus ja vaikutus meihin tulisivat varmuudella kerralla selviksi ystävillemme. Vaihtoehdon negatiiviset puolet: Ilta kokisi varmuudella melkoisen downerin ja niin meidän kuin mahdollisesti muidenkin itkuasentoon vääntyneet naamat olisi vaikeaa kääntää takaisin hymyyn ja nauruun. Ja mitä ajattelisivat raskaudestaan hiljattain kertoneet ystävämme? Tilanne ei olisi varmasti helppo heillekään raskaushehkutusten jälkeen, kun toiset kertovat yrittäneensä raskautta jo pari vuotta siinä onnistumatta.

Niinpä päädyimme vaihtoehtoon kaksi, jonka mukaisesti naputtelimme Rouvan kanssa yhdessä Facebook-viestin ystävillemme. Kertasimme viestissä lyhyesti parivuotisen lapsettomuushistoriamme, yritimme tuoda ilmi aiheen meissä herättämiä tunteita ja niiden voimakkuutta, toivoimme, ettei lapsiin liittyvistä asioista tulisi meidän läsnäollessamme tabu, josta kukaan ei uskalla puhua, kerroimme olevamme aidosti iloisia ja onnellisia raskaaksi tulleen ystävämme puolesta ja kerroimme jatkavamme positiivisin mielin kohti varsinaisia, pian edessämme olevia hoitoja. Viestin kirjoitettuamme ja sen lähetettyämme, minut valtasi vapautuneempi tunne kuin mitä olen pitkään aikaan kokenut. Kuten tekstin alussa kirjoitin: kuinka vapauttavaa se olikaan. Jäimme jännittyneinä odottamaan ystäviemme kommentteja. Kommenttien myötä tulivat myös kyyneleet. Ne olivat onnenkyyneleitä.

Onnenkyyneleitä siitä, että meillä on etuoikeus tuntea sellaisia ystäviä. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävämme ovat aina täyden luottamuksen arvoisia, he tietävät mitä sympatia tarkoittaa ja kuinka ystäviä voi tukea ja tsempata kun heillä on vaikeaa. Onnenkyyneleitä siitä, että ystävillämme on taito löytää juuri ne oikeat sanat myös tilanteissa, joissa toinen ei löydä välttämättä sanoja ollenkaan. Miksi emme kertoneet asiasta ystävillemme jo aikaisemmin?

Lapsettomuudesta kertomisen myötä olemme ottaneet yhden merkittävän askeleen paikoin niin raskaalla ja vaikealla tiellä. Olemme opetelleet kertomaan asiasta perheemme ulkopuolelle sekä ottamaan vastaan kannustusta. Samalla olen itse oppinut suhtautumaan asiaan yhä positiivisemmin: emme ole ensimmäisiä lapsettomuudesta kärsiviä ja meillä on vielä suurin osa korteistamme pelaamatta. Ja kun viimeinenkin kortti on pöydässä, tiedän tämän: kävi meille lapsettomuutemme kanssa miten tahansa, voimme olla varmoja siitä, että perheidemme lisäksi tukenamme ovat myös rakkaat ystävämme. Kuinka vapauttavaa se olikaan.