tiistai 30. joulukuuta 2014

Ja tunnelman niin herkän tavoitin

Niin vierähti taas yksi joulu Rouvan kanssa kaksisteen. Tai no, perheidemme parissahan se totta puhuen vietettiin, mutta meidän perhe koostui tänäkin jouluna meidän lisäksemme vain kahdesta karvaisesta kissalapsestamme.

Tänä vuonna oma jouluni kuitenkin erosi aikaisemmista jouluistani. Siinä missä olin aikaisempina vuosina odottanut joulua ja perheidemme kanssa vietettyä yhteistä aikaa, tuntui lähestyvä joulu tänä vuonna toisinaan jopa pahalta. Joulu on perhejuhla, mutta meistä kahdesta ei vielä perhettä saa. Jälkikäteen hieman ihmettelen, miten selvisinkin viime joulun ilman lapsettomuus-ajatuksia. Ehkä lapsettomuutemme ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä tai ehkä viime vuoden lumettomuus ja pimeys vei voiton muista synkistä ajatuksista.

Niin, lumi, tuo mieltäni molempiin suuntiin jäytävä kaksiteräinen miekka. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut talvi-ihminen. Mikään, ei mikään säätila voita sitä hetkeä, kun maassa on lunta paksuina kinoksina ja puiden oksat notkuvat lumesta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pakkasta on sen verran kipakasti, että jokainen askel narskahtaa takaraivossa asti. Talvella, lumen tultua, minussa herää se sama pikkupoika, joka laski veljensä ja serkkunsa kanssa isän takapihalle tekemää hyppyrimäkeä iltamyöhään minisuksilla. Samalla minussa on alkanut viimeisten parin vuoden aikana herätä myös ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa, upeaa ja ihanaa voisin tehdä oman lapseni kanssa talvisin. Ja tähän ajatukseen törmäilin jatkuvasti tänä jouluna.

Lumitöitä oli kiva tehdä, mutta vieressäni ei vieläkään heilunut pikku-minä tai pikku-Rouva oman pienen lapionsa kanssa enimmäkseen levittelemässä kerran kasattuja lumipenkkoja. Lumisessa metsässä oli upeaa samoilla ja ottaa mahtavia luontokuvia vaarojen päältä, mutta kävelyretkistämme ei muodostunut vieläkään jännittäviä vaelluksia korpimetsään, jonka parhaimmalla näköalapaikalla pieni taapero olisi voinut hörpätä termarista kuumaa kaakaota lämmikkeeksi. Sain hymyn huulilleni pyydystäessäni hitaasti maata kohti leijailevia, isoja lumihiutaleita suuhuni, mutta samalla tulin myös surulliseksi: minun kuuluisi herkistyä seuratessani lapseni lumihiutalejahtia, ei pohtien omaa yksinäistä metsästystäni.

Joulun pyhinä päivittäin mieleen pulpahtaneiden lapsiajatusten keskellä osasin kuitenkin myös nauttia joulusta ja kaikkeen siihen meidän (perheidemme) perinteiden mukaan kuuluvasta. Akkujen lataaminen tutussa ja turvallisessa seurassa ruokaa ja herkkuja notkuvan ja ennen kaikkea valmiin ruokapöydän äärellä teki enemmän kuin hyvää. Jopa joululahjojen antaminen ja saaminen oli tänäkin jouluna pelkkää iloa ja onnea. Jatkuvasti palaan silti ajatukseen siitä, että lapsettomuutemme mahdollisesti jatkuessa myös joulu menettää merkityksensä ja pahimmassa tapauksessa kääntyy jopa itseään vastaan. Maallisina ihmisinä joulu on kuitenkin meille ensisijaisesti perhejuhla. Mitä jos yksi vuoden suurimmista odotuksista päätyykin vuoden suurimmaksi kauhunpaikaksi?

Mitä jos talvi menettääkin paikan sydämestäni sen saatua liian monta säröä?

torstai 18. joulukuuta 2014

Tyhmä, naiivi ja ajattelematon

Nimimerkki Mira - Vuosi elämästäni kommentoi osuvasti edellistä blogikirjoitustani Mutta suurin niistä on kateus: "Ja mielestäni se on kyllä hyvin naiivia ajattelua, että lapsia tehdään ihan noin vain. Kaikille se ei ole itsestäänselvyys, että lapsi tulee juuri silloin, kun itse haluaa. Eläämä, kun ei kulje aina käsikirjoituksen mukaisesti." Touche.

Näin jälkiviisaana voinkin tunnustaa niin itselle kuin muillekin, että vielä pari vuotta sitten ennen lapsihaaveita (tai pikemminkin niiden toteen panoa) elin vielä jonkinlaisessa mielikuvitusmaailmassa lapsenhankinnan suhteen: raskauteen vaaditaan sukukypsät mies ja nainen sekä yhdyntä ilman ehkäisyä. Helppoa ja yksinkertaista, sano! Hämmentävintä tässä on se, että lähipiiriimme kuuluu parikin tapausta, joiden tiedämme joko kohdanneen tai kokevan edelleen lapsettomuutta. Kohdattuamme sen itse omakohtaisesti, olen yrittänyt pohtia, kuinka ihmeessä hieman alle kolmekymmentävuotias korkeasti koulutettu ja ainakin itse itseään sivistyneenä pitävä mies voikaan olla noin kertakaikkisen väärässä.

Kaadan syyt tästä nyt järjettömältä tuntuvasta ajatusmallista kahden kasvattajani niskaan:
  1. Koulun perusopetus. 7. luokalla alkaneella terveystiedon oppitunneilla käsiteltiin yhtenä merkittävänä aihealueena myös seksuaalisuuteen liittyviä asioita sekä tietenkin seksiä. Vaikka tunneilta tarttuikin varmasti hyödyllisiä asioita pienen minän päähän, korostettiin ehkäisyn merkitystä ja raskausriskiä siinä määrin, että takaraivooni jäi asiasta ilmeisen vääristynyt kuva.
  2. Kotikasvatus ja kotona saatu seksuaalivalistus - tai sen puute. Karkeasti ilmaistuna kotona saamani seksuaalivalistus voidaan tiivistää yhteen lauseeseen, jonka äitini huikkasi seisoessani jo ulko-ovella tehdessäni lähtöä tuolloin eri paikkakunnalla asuvan Rouvan luokse: "Piä housut jalassa ja jumala mielessä!" Koulussa (silloin vielä kunnioitetulla) opettajan auktoriteetilla kerrotut totuudet saivat melkoista lisäpontta vanhempieni muutamaan kertaan jääneellä varoittelulla "tyttöjen kanssa pelehtimisestä". Ei-toivotun raskauden kanssa ei olisi lukioikäisenä leikkimistä.
Toisaalta en katso olevani ainoa syyllinen aikaisempien naiivien ja toiseen kertaan harkitsemattomien ajatusteni kanssa. Syytän nimittäin isoa joukkoa ihmisiä ympärilläni todella ajattelemattomista kysymyksistä ja kommenteista lapsiin ja niiden tekemiseen liittyen (ja kyllä, tehdä-verbi on tässä ihan tarkoituksella). Näihin henkilöihin voidaan lukea niin sukulaisia, ystäviä kuin työkavereitakin, jotka ovat naiiviuttaan ja ajattelemattomuuttaan kyselleet tai vihjailleet lapsien tekemisestä. Aikaisemmin viittaamani Milloinkas-kysymykset sekä kommentit (melko suorilla lainauksilla): "Kyllähän nämä kullannuput ovat niin ihania, ruvetkaa vaan tekin tekemään..." sekä "Sitten kun teillä on lapsia, niin..." satuttavat päivä päivältä enemmän lapsettomuutemme jatkuessa. Kiinnitin asiaan ensimmäisen kerran huomiota omissa häissämme, minkä jälkeen nuo kysymykset ja kommentit ovat särähtäneet yhä pahemmin korvaani.

Vaikka toisaalta ymmärrän, etteivät läheisiini lukeutuvat sammakoiden oksentajat tarkoita sanomisillaan varmastikaan pahaa ja samalla heidän odotuksensa on omalla tavallaan elämäntilanteemme vuoksi oikeutettu, on vastaavien puheiden laskettelu silti kaikkea muuta kuin oikeutettua. Tai niin minä sen ainakin koen. Tällä hetkellä olen itse asiassa juuri niin kurkkuani myöten täynnä vihjailuja tai jopa suoria viittauksia lapsen tekemiseen, etten ole enää varma mitä seuraavassa vastaavassa tilanteessa teen tai sanon. Jaksan silti edelleen hämmästyä siitä, kuinka aikuiset sivistyneet ihmiset voivat laukoa jotakin niin ajattelematonta henkilölle, jonka tilanteesta he eivät loppujen lopuksi tiedä yhtään mitään. Ja ehkä juuri tässä on tämän kirjoituksen ydin.

Tietämättömyys, asioiden toiseen kertaan miettimättä jättäminen, kritiikittömyys, naiivius. Tekemällä, sanomalla tai vain ajattelemalla jotakin tavalla, jota ei ole koskaan kyseenalaistanut, voi satuttaa ihmistä enemmän kuin voisi koskaan kuvitella. Ja tuo ihminen voi olla joko joku toinen tai itse.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Mutta suurin niistä on kateus



Jo kahden ensimmäisen blogikirjoitukseni perusteella huolettomampikin lukija on saattanut pistää merkille erään useampaan otteeseen toistuneen asian: tunteet. Kolmisenkymmentä vuotta elämää – ja kuolemaa – nähneenä voin helposti todeta lapsettomuuden olleen yksi elämämme eniten ja suurimpia tunteita herättänyt asia.

[Noiden kahden virkkeen kirjoittamisen jälkeen joudun pitämään pitkän paussin, koska en tiedä kuinka jatkaa. Kuinka pukea sanoiksi jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti osaa tai voi pukea sanoiksi? Kuinka lapsettomuuden aiheuttamia tunnevyöryjä voi kuvailla? Onko kirjoittaminen turhaa, voivatko lukijat ymmärtää asiaa? Etenkään he, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta? Mistä aloittaa?]

Kaikki tietävät, mitä pelko on. Miltä tuntuu, kun et tiedä mitä edessäsi odottaa ja kuinka tulevasta voi selvitä. Kaikki tietävät, miltä tuntuu avuttomuus. Olla itse tai nähdä joku itselle läheinen hädässä tilanteessa, jolle ei itse voi mitään. Kaikki tietävät, kuinka mustiksi ajatukset voivatkaan värjääntyä, kun katkeruus ottaa niistä ylivallan. Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: kateus. Kateus, joka peittoaa kaiken alleen. Kateus, joka sumentaa viimeisenkin järjen rippeen ja nostaa muita kolmea edellä mainittua tunnetta pintaan. Kateus, joka vääntää mielen mielettömään tilaan. Kateus, joka muuttaa kaikki ajatukset niin synkiksi, ettei niistä irtirimpuiltuaan halua enää koskaan palauttaa niitä mieleensä saati puhua niistä. Näiden tunteiden edessä iso mieskin tuntee itsensä... niinpä niin: avuttomaksi. Iso mies pelkää, usein jopa tärisee ja itkee. Iso mies muuttuu katkeraksi. Isosta miehestä tulee niin kateellinen kaikille, niille, joiden ei tarvitse kokea tätä kaikkea, että...

Lapsettomuuden aiheuttamat tunteet ovat säikäyttäneet minut kolmesta syystä: Kuten edellä kirjoitetusta saattoikin jo päätellä, ovat kaksi ensimmäistä syytä tunteiden voimakkuus sekä tunteiden synkkyys. Vaikka kuvailisinkin itseäni perusluoteeltani realistiksi, olen mielestäni samalla myös varsin positiivinen ihminen. Pyrin löytämään eteeni tulevista asioista, siis myös niistä negatiivisista, aina jotakin positiivista, ja kasvattavaa. Lapsettomuuteen liittyvät aiheet tekevät tässä kuitenkin poikkeuksen: tieto ystävän raskaudesta tai tuoreesta vauvan syntymästä, työpaikalla lapsiin tai lapsentekoon kääntynyt puheenaihe tai ihan vain kaupassa maha pystyssä työskentelevä nainen saavat ajatukseni heittämään häränpyllyä kehottaen minua juoksemaan pois uhkaavasta tilanteesta. Kyse lienee myös pelosta, pelosta ”milloinkas teille tulee vauva?”-kysymystä kohtaan. 

Ja niitä kysymyksiähän meille on jo sadellut – ja varmaan ihan syystäkin. Olemme hieman alle kolmikymppisiä, molemmat vakituisessa työsuhteessa, menimme kesällä 2012 naimisiin, ostimme alkuvuodesta 2012 yli sadan neliön rivitaloneliön... Muistini mukaan ensimmäinen vakavasti otettava Milloinkas-kysymys minulle esitettiin häissämme. Vaikka tilanne sinänsä oli mielestäni huonoin mahdollinen tuollaisen asiaan esiin nostamiseksi, se ei vielä tuolloin aiheuttanut sen kummempia ongelmia, aloitimmehan raskausyritykset vasta häiden jälkeen. Häidemme jälkeen Milloinkas-kysymys on kuitenkin toistunut yhä useammin, mikä osaltaan kertoo siitä fakkiintuneesta perisuomalaisesta ”naimisiin, omakotitalo, farmari-Volvo ja 2,7 lasta”-odotuksesta, joita ikäisellemme parille asetetaan. Vaikka minkään edellä mainituista asioista vaatiminen tai edes odottaminen ei ole mielestäni hyväksyttävää, ovat lapsiin kohdistuvat paineet näistä kuitenkin ylivoimaisesti suurin vääryys. Listan muiden asioiden saavuttamiseen ihminen voi itse vaikuttaa, mutta vanhan kansan viisauden mukaan lapsia ei tehdä, lapsia saadaan.

En pelkää itse Milloinkas-kysymystä – pelkään omaa reaktiotani siihen. Toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni koossa, mutta kuinka kauan vielä pystyn siihen... sitä en osaa arvioida. En myöskään sitä, mitä minulle tapahtuu sillä hetkellä, kun tuo viheliäinen kysymys esitetään minulle tilanteessa, jossa olen jo valmiiksi heikko ja väsynyt. Menenkö lukkoon? Murrunko? Alanko haukkoa henkeäni ahdistuksen kourissa? Alanko itkeä hysteerisesti? Alanko huutaa? Voiko minusta tulla aggressiivinen?

Pelko. Avuttomuus. Katkeruus. Kateus. Mutta suurin niistä on kateus.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Rakas Joulupukki, tänä vuonna toivon lahjaksi...

Kaikilla tarinoilla on alku. Niin myös tällä. Minun ja Rouvan tarina sai alkunsa vappuna 2003, jolloin tapasimme yhteisen tuttavamme kotibileissä yhteisten kavereidemme kautta. Emme asuneet tuolloin samalla paikkakunnalla, mikä aiheuttikin omat mutkansa täysi-ikäisyyden kynnyksellä alkaneelle matkallemme. Rakkaus, tai kenties tuossa vaiheessa voitiin puhua vasta ihastuksesta, kuitenkin voitti ja teimme päätöksen seurustelun aloittamisesta. Vuodet vierivät ja syksyllä 2005 muutimme opiskelemaan Jyväskylään. Koska olin asunut tuohonastisen elämäni vanhempieni luona, oli minulla vielä itsenäistyminen suorittamatta (enkä halunnut Rouvasta uutta äitiä, toim. huom.), en suostunut muuttamaan saman katon alle. Tämä tapahtuikin vasta vuonna 2007. Omat kokemuksensa toi myös opiskelijaelämä, minkä aikana pidimme vuosia kestänyttä suhdettamme jopa vuoden mittaisella jäähyllä. Edes rakkaus ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista eikä kaikki mene aina suunnitellusti.

Kuten ensimmäisessä blogipostauksessani kirjoitin, päätimme tehdä lapsen häidemme jälkeen 2012. Itse itseäni toistaen: vähänpä tuolloin tiesimme / kaikki ei mene aina suunnitellusti.
Yhteistä elämäämme Rouvan kanssa on varjostanut hänellä vuonna 2007 diagnosoitu krooninen suolistosairaus Colitis Ulcerosa (haavainen paksusuolen tulehdus). Taudin kuvaan kuuluu niin sanotut hyvät ja huonot vaiheet, joissa tauti on joko (lähes) oireettomassa remissiovaiheessa tai suolen tulehdustilaan ajavassa aktiivivaiheessa. Kevät ja kesä 2012 eivät olleet Rouvan taudin suhteen helppoja, mutta niin vain saimme pidettyä unelmahäämme ongelmitta ja häämatka rapakon taakse onnistui vaivoitta. Häiden jälkeinen syksy, talvi ja kevät 2013 olivat kuitenkin meille molemmille henkilökohtaisten syiden vuoksi erittäin raskaita. Taudin kuvaan kuuluu, että se voi reagoida stressiin ym. tunne-elämän vaihteluihin. Tauti aktivoituikin niin rajuksi, että lapsen yrittäminen oli jossain vaiheessa unohdettava. Kun viimein tajusimme tilanteen vakavuuden, oli Rouva vietävä suoraan tiputukseen sairaalaan. Ensimmäinen vakava takaisku oli kohdattu.

Kun Rouvan tila alkoi normalisoitua, teimme syksyllä 2013 päätöksen avun hakemisesta lapsettomuuteen ja kävimme ensimmäisillä käynneillä neuvolassa. En rehellisesti sanottuna muista ensimmäisistä käyntikerroista enää mitään. Olen jälkeenpäin pohtinut, miten se voi olla edes mahdollista. Siitä olen joka tapauksessa varma, että joka ikinen lapsi-projektiin liittyvä käynti on saanut sykkeen koholle, kädet hikoamaan ja tietenkin nostanut tunteet pintaan. Tilannekartoitusten jälkeen jatkoimme ensimmäisiin perustutkimuksiin. Harvoinpa on elämääni niin paljon pelkoa ja jännitystä kuulunut kuin tutkimusten yhteydessä. Ja toisaalta se tunne, kun olemme saaneet tutkimustulokset joko kirjeitse tai paikanpäällä lääkärin suusta ja kaikki on toistaiseksi ollut kunnossa... Kun vain muistelenkin noita tilanteita silmäni kostuvat edelleen.

Kuten edellä kirjoitetusta saattoi jo arvatakin, näyttelee Rouvan perussairaus tässä tarinassa keskeistä roolia, joskin vain sivuroolia. Läpi kevään, kesän ja syksyn 2013 jatkuneen sairastelun jälkeen teimme lääkärin kanssa yhteisen päätöksen yrittää ottaa Rouvan taudista niskalenkki uudella lääkkeellä. Lääkkeen avulla saisimme sairaalassa tiputuskunnossa olleen Rouvan todennäköisesti kuntoon, mutta samalla se tarkoittaisi mahdollisesti jopa parin vuoden taukoa lapsi-projektiin. Olimme kuitenkin yksimielisiä tilanteestamme: Rouva olisi saatava kuntoon ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä nopeammin pääsisimme taas yrittämään raskautta.

Uusi lääke puri Rouvan tautiin ja syksyllä 2014 saimme kuulla varsin pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen hyvät uutiset: lääke voitaisiin toistaiseksi lopettaa. Tämä tarkoitti lapsi-projektin välitöntä jatkamista uusin tutkimuksin, joiden tulokset olemme edelleen saaneet ottaa vastaan onnesta ja helpotuksesta kostunein silmin: mitään syytä lapsettomuuteen ei ole edelleenkään löytynyt. Niin iloinen juhla kuin joulu onkin, olisi se meidän puolestamme voitu jättää tänä vuonna väliin. Pitkä ja hitaasti etenevä prosessimme viivästyy joulunajan pyhien vuoksi taas kuukaudella ja pääsemme ottamaan seuraavan askelman (lisää tutkimuksia) aikaisintaan tammikuussa 2015. Toisaalta, ehkä joulu ja perheidemme parissa vietetty aika antaa enemmän kuin yksi menetetty kuukausi meiltä ottaa. Eikä tarvitse ainakaan kahdesti miettiä, mitä toivoisi tänä vuonna joululahjaksi...

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Henkinen muuttuu fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi

Tänään se sitten tapahtui, 10.12.2014 klo 17 jälkeen, työmatkalla, pyörän selässä. Ahdistuksesta ja synkistä ajatuksista, kateudesta, katkeruudesta ja epäreiluudesta koostuva, sisälläni jo kuukausia tai oikeammin vuosia kasvanut möykky saavutti rajapyykin, jossa henkinen muuttui fyysiseksi. Pala kurkussa kasvoi ja nousta ylemmäs ja ylemmäs. Hammasta purren yritin siirtää ajatuksiani muualle, mutta tunne sisälläni oli liian voimakas. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja minun oli yhä vaikeampi hengittää, suorastaan ahdisti. Pelotti. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin lukenut Facebookin uutissyötteestä läheisen ystäväpariskunnan odottavan lasta. Ahdistuin asiasta, joka on kahdelle läheisimmistä ystävistäni yksi heidän elämänsä suurimpia, ellei jopa se suurin asia. Kuinka tuo heille niin tärkeä ja upea asia voi herättää minussa niin paljon pahaa oloa, että se muuttuu fyysiseksi?

Olen kolmenkymmenen korvilla oleva keskisuomalainen mies, joka meni naimisiin samanikäisen pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa kesällä 2012. Olimme puhuneet lapsen tekemisestä (kyllä, nimenomaan tekemisestä) pitkin avioitumisvuotta ja jossain vaiheessa kevättä tai kesää päätimme, että häärumban jälkeen olisi lapsen vuoro. Lapsellisesti, tämä lienee tässä kohtaa vielä sopiva termi, pidimme kuitenkin ehkäisystä huolta, olihan heti häiden jälkeen edessä häämatka maailman toiselle puolelle, eikä matkaa sopinut pilata aamupahoinvoinneilla. Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, silloiset ajatuksemme huvittavat. Vähänpä tiesimme tuolloin, mitä kaikkea meillä olisikaan vielä edessä. Toisaalta, mistäpä näitä me tai kukaan muukaan olisi voinut arvata mitä tuleman pitää. Vanhan vitsin mukaan kun lapsettomuus ei niin sanotusti kulje suvussa...

Nyt, kahden ja puolen vuoden enemmän tai vähemmän aktiivisen yrittämisen jälkeen ja erityisesti tämänpäiväisen kotimatkalla saamani fyysisen "kohtauksen" jälkeen tein päätöksen alkaa kirjoittaa aiheesta ajatuksiani ylös. Vaikka en ole suunnitellut blogin pitämistä tai sen sisältö sen tarkemmin, voisin kuvitella tulevien kirjoitusten sisältävän jonkinlaista tarkastelua tähänastisten kokemusten ja tilanteiden sekä niiden herättämien tuntemusten osalta. Ja totta kai sitä mukaa kun asiamme etenee, lienee paikallaan kertailla tapahtumia ja kulloisiakin fiiliksiä. Hoitojen odottaminen ja niissä käyminen tuskin ainakaan helpottuu, mitä pidemmälle niissä mennään. Fiiliksiä on varmasti luvassa myös vapaa-ajan osalta. Lapsettomuus on osa minun arkipäivääni, vaikka ympärilläni elävät kymmenet tai sadat ihmiset eivät välttämättä osaa asiaa aavistaa. Jo tässä vaiheessa aiheesta on tullut meille herkkä ja jo pienetkin viittaukset aiheeseen herättävät herkästi toisinaan voimakkaitakin tunteita. Ja sen kanssa on vain elettävä. Tämä blogi kertoo meidän elämästämme ja sen synnyttämisen tuskasta. Fyysinen muuttuu henkiseksi.

En hae blogillani suurta suosiota tai laajaa huomiota. Lasken kirjoittamisen tavoitteita olevan kolme:
  1. tunteiden ja tuntemusten kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset
  2. keino kertoa tästä itselle niin vaikeasta ja kipeästä asiasta blogin kautta jossain vaiheessa läheisimmille ystävilleni
  3. antaa tukea ja tsemppiä muille samassa tilassa päivittäin painiville.
Toisin sanoen: jos minulla tai vaimollani on yhdenkin blogahduksen kirjoittamisen/lukemisen jälkeen vähänkään parempi olo tai saan blogin kautta kerrottua aiheesta ystävilleni tai joku lapsettomuudesta kärsivä saa blogista sympatiaa ja toivoa omaan tilanteeseensa, on kirjoittaminen kannattanut. Ja viitaten kohtaan yksi, tavoite on tainnut jo täyttyä.