sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Rakas Joulupukki, tänä vuonna toivon lahjaksi...

Kaikilla tarinoilla on alku. Niin myös tällä. Minun ja Rouvan tarina sai alkunsa vappuna 2003, jolloin tapasimme yhteisen tuttavamme kotibileissä yhteisten kavereidemme kautta. Emme asuneet tuolloin samalla paikkakunnalla, mikä aiheuttikin omat mutkansa täysi-ikäisyyden kynnyksellä alkaneelle matkallemme. Rakkaus, tai kenties tuossa vaiheessa voitiin puhua vasta ihastuksesta, kuitenkin voitti ja teimme päätöksen seurustelun aloittamisesta. Vuodet vierivät ja syksyllä 2005 muutimme opiskelemaan Jyväskylään. Koska olin asunut tuohonastisen elämäni vanhempieni luona, oli minulla vielä itsenäistyminen suorittamatta (enkä halunnut Rouvasta uutta äitiä, toim. huom.), en suostunut muuttamaan saman katon alle. Tämä tapahtuikin vasta vuonna 2007. Omat kokemuksensa toi myös opiskelijaelämä, minkä aikana pidimme vuosia kestänyttä suhdettamme jopa vuoden mittaisella jäähyllä. Edes rakkaus ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista eikä kaikki mene aina suunnitellusti.

Kuten ensimmäisessä blogipostauksessani kirjoitin, päätimme tehdä lapsen häidemme jälkeen 2012. Itse itseäni toistaen: vähänpä tuolloin tiesimme / kaikki ei mene aina suunnitellusti.
Yhteistä elämäämme Rouvan kanssa on varjostanut hänellä vuonna 2007 diagnosoitu krooninen suolistosairaus Colitis Ulcerosa (haavainen paksusuolen tulehdus). Taudin kuvaan kuuluu niin sanotut hyvät ja huonot vaiheet, joissa tauti on joko (lähes) oireettomassa remissiovaiheessa tai suolen tulehdustilaan ajavassa aktiivivaiheessa. Kevät ja kesä 2012 eivät olleet Rouvan taudin suhteen helppoja, mutta niin vain saimme pidettyä unelmahäämme ongelmitta ja häämatka rapakon taakse onnistui vaivoitta. Häiden jälkeinen syksy, talvi ja kevät 2013 olivat kuitenkin meille molemmille henkilökohtaisten syiden vuoksi erittäin raskaita. Taudin kuvaan kuuluu, että se voi reagoida stressiin ym. tunne-elämän vaihteluihin. Tauti aktivoituikin niin rajuksi, että lapsen yrittäminen oli jossain vaiheessa unohdettava. Kun viimein tajusimme tilanteen vakavuuden, oli Rouva vietävä suoraan tiputukseen sairaalaan. Ensimmäinen vakava takaisku oli kohdattu.

Kun Rouvan tila alkoi normalisoitua, teimme syksyllä 2013 päätöksen avun hakemisesta lapsettomuuteen ja kävimme ensimmäisillä käynneillä neuvolassa. En rehellisesti sanottuna muista ensimmäisistä käyntikerroista enää mitään. Olen jälkeenpäin pohtinut, miten se voi olla edes mahdollista. Siitä olen joka tapauksessa varma, että joka ikinen lapsi-projektiin liittyvä käynti on saanut sykkeen koholle, kädet hikoamaan ja tietenkin nostanut tunteet pintaan. Tilannekartoitusten jälkeen jatkoimme ensimmäisiin perustutkimuksiin. Harvoinpa on elämääni niin paljon pelkoa ja jännitystä kuulunut kuin tutkimusten yhteydessä. Ja toisaalta se tunne, kun olemme saaneet tutkimustulokset joko kirjeitse tai paikanpäällä lääkärin suusta ja kaikki on toistaiseksi ollut kunnossa... Kun vain muistelenkin noita tilanteita silmäni kostuvat edelleen.

Kuten edellä kirjoitetusta saattoi jo arvatakin, näyttelee Rouvan perussairaus tässä tarinassa keskeistä roolia, joskin vain sivuroolia. Läpi kevään, kesän ja syksyn 2013 jatkuneen sairastelun jälkeen teimme lääkärin kanssa yhteisen päätöksen yrittää ottaa Rouvan taudista niskalenkki uudella lääkkeellä. Lääkkeen avulla saisimme sairaalassa tiputuskunnossa olleen Rouvan todennäköisesti kuntoon, mutta samalla se tarkoittaisi mahdollisesti jopa parin vuoden taukoa lapsi-projektiin. Olimme kuitenkin yksimielisiä tilanteestamme: Rouva olisi saatava kuntoon ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä nopeammin pääsisimme taas yrittämään raskautta.

Uusi lääke puri Rouvan tautiin ja syksyllä 2014 saimme kuulla varsin pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen hyvät uutiset: lääke voitaisiin toistaiseksi lopettaa. Tämä tarkoitti lapsi-projektin välitöntä jatkamista uusin tutkimuksin, joiden tulokset olemme edelleen saaneet ottaa vastaan onnesta ja helpotuksesta kostunein silmin: mitään syytä lapsettomuuteen ei ole edelleenkään löytynyt. Niin iloinen juhla kuin joulu onkin, olisi se meidän puolestamme voitu jättää tänä vuonna väliin. Pitkä ja hitaasti etenevä prosessimme viivästyy joulunajan pyhien vuoksi taas kuukaudella ja pääsemme ottamaan seuraavan askelman (lisää tutkimuksia) aikaisintaan tammikuussa 2015. Toisaalta, ehkä joulu ja perheidemme parissa vietetty aika antaa enemmän kuin yksi menetetty kuukausi meiltä ottaa. Eikä tarvitse ainakaan kahdesti miettiä, mitä toivoisi tänä vuonna joululahjaksi...

1 kommentti:

  1. Nuo teidän ongelmat, kuulostavat vakavalta. Toivottavasti ovat takanapäin, ja voi nyt keskittyä siihen lapsen stressittömään tekemiseen!

    VastaaPoista