perjantai 26. helmikuuta 2016

"Valitettavasti en löydä sikiötä"

Kävimme tänään aamusta niin paljon odotetussa ja jännitetyssä niskaturvotusultrassa. Pahimmat pelkomme kävivät toteen kuullessamme lääkärin viiltävät sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä". Maailmani romahti. Itkin ja tärisin. Kaikki lääkärin tämän jälkeen kertoma meni ohitse, tuo hetki on pelkkää sumua. Nyt keräilemme toistemme rippeitä sohvalla viltin alla.

Miksi meille kävi näin, kaiken tämän jälkeen? Miten tästä eteenpäin?

Kaikki tuntuu turhalta ja täysin merkityksettömältä. Paitsi rakas vaimoni. Miten ikinä pärjäisinkään ilman häntä? Siinäpä se. En mitenkään.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Limbo, taso 12: riman korkeus n. 5cm

Tiedän, takana on taas kolme viikkoa taas hiljaiseloa. En oikea osaa sanoa, onko kirjoittamattomuus johtunut enemmän aikaansaamattomuudestani vai siitä, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ehkä vähän molemmista? Toki oman veronsa ovat vaatineet myös uusi työpaikka, uudet työtehtävät ja uudet vastuut, jotka otin vastaan kuukausi takaperin. Ajoitus tuon ratkaisun suhteen oli kyllä sinänsä hyvä, että päivät ja viikot ovat menneet kuin siivillä konsanaan: paljon uutta ja ihmeellistä töissä ja siihen päälle liikunnat iltapäivälle / alkuillalle, niin loppuilta on sitten mennytkin voipuneena Rouvan kainalossa kotisohvalla.

Vaikka eipä sillä, tilanteemme perään on kyllä tullut kyselyjä perheiltämme viikottain. Niihin onkin tuntunut jopa hieman tylyltä vastata samalla "ei uutta länsirintamalta"-fraasilla. Vaikeapa sitä on juttua vääntää tyhjästä! Hyvällä uskolla, ripauksella mielikuvitusta sekä vertailukuvia käyttäen Rouvan mahassa voi alkaa nähdä pikkuhiljaa kasvamisen merkkejä, minkä lisäksi hänen pahoinvointinsa on alkanut myös helpottaa. Pari päivää sitten aloitimme 12. rv:n ja nyt voimmekin jo puhua sikiöstä alkion sijaan. Ensi viikolla olisi edessä ns. niskaturvotusultra. Sitä odotellessa... Nämä on äkkiä kerrottu (ja kerrattu).

Olemme itseasiassa keskustelleet Rouvan kanssa tilanteestamme ja fiiliksistämme – ja kuinka ollakaan, tilannetta voisi taas vaihteeksi kuvailla sanalla ristiriitainen (olisikohan blogi pitänyt sittenkin nimetä jotenkin tuohon sanaan viittaavalla sanaleikillä?, toim. huom.). Keskustelujemme seurauksena olemme nimittäin todenneet olevamme jonkinlaisessa välitilassa lapsettomuuden ja lapsellisuuden välillä.

Sovimme kesällä vertaistukiryhmämme kesken yhdeksi perussäännöksi sen, että plussanneet kertovat avoimesti ja rehellisesti tilanteestaan muulle ryhmälle viiveettä ja jättää ryhmän samoin tein. Sanomattakin selvää, toimimme sääntöjen mukaisesti – ja ainakin omalta osani voin sanoa kaipaavani ryhmää. Koska paikkakunnallamme ei toimi (ainakaan toistaiseksi) lapsellisten lapsettomien ryhmää (eikä kukaan plussanneista uskaltanut vielä tässä vaiheessa laittaa sellaista pystyyn), perustimme ainakin väliaikaiseen käyttöön plussaneiden Facebook-ryhmän. On ollut hienoa jatkaa asioista keskustelemista muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta olen silti jäänyt kaipaamaan kahta asiaa: kasvotusten keskustelua ja sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka samassa tilassa oleminen ja konkreettisesti johonkin porukkaan kuuluminen antaa.

Takana on nyt edellisessä kirjoituksessa mainitsemani varhaisultra sekä yleisiä asioita käsitellyt ensimmäinen neuvolakäynti, josta jouduin livistämään reilun puolen tunnin jälkeen nolosti kesken kaiken pois työkiireiden vuoksi. Jotenkin en osaa tai uskalla silti mieltää itseäni vieläkään tulevaksi isäksi. Lapsettomuus ja kaikki sen mukanaan tuoma painolasti estää minua edelleen nauttimasta tästä hetkestä niin kuin siitä oletettavasti tulisi voida nauttia. Päivä päivältä (ja ultra ultralta) taakka harteillani kevenee, mutta vielä toistaiseksi se on liian suuri täyden nautinnon saamiseksi.

Niinpä emme koe olevamme enää täysiverisiä lapsettomia, mutta emme osaa laskea itseämme vielä lapsellisiksikaan, vaan olemme jonkinlaisia väliinputoajia tai vähintäänkin välitilassa, limbossa. Ja mitä pidemmälle tilanteemme ja piinaavien riskiviikkojen odotus on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt itselleni ajatus siitä, että myös plussanneet lapsettomat voivat tarvita (vertais)tukea. Ja he voivat tarvita sitä hyvinkin kipeästi muuttuneeseen, mutta silti omalla kierolla tavalla lapsettomaan tilanteeseensa. Niin hullua kuin sen onkin, olisi lohdullista kuulla muidenkin pelkäävän ja ehkä jopa nähdä häivähdys tuosta pelosta muiden silmissä. Kohtaamalla ja käsittelemällä asioita yhdessä niillä on taipumus pienentyä ja menettää merkitystään. Joskus ne jopa katoavat ikihyviksi.