sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mitä olisimmekaan ilman...

First things first: ensimmäinen raskauspiina on nyt takanapäin, kun kävimme tällä viikolla ns. varhaisultrassa. Ja johan tuota oli odotettukin – jännittynein ja pelonsekaisin, mutta samalla toiveikkain ja paikoin jopa luottavaisin mielin. Pakkohan sieltä nyt on Rouvan oirehtimisten jälkeen saada hyviä uutisia! Ja niitähän sieltä sitten tulikin. Nenäliinalle oli tarvetta, kun ultrassa näkyi pieni mytty ja sen keskellä hurjaa tahtia lyövä syke. Juuri ja juuri saimme kakisteltua kiitokset lääkärin ja avustajansa onnentoivotuksiin.

Kuluneet viikot ja päivät olen pohdiskellut lapsettomuuden vaikutuksia tähän hetkeen ja tulevaisuuteemme. Kuten blogini teksteistä on käynyt varmasti ilmi, koko lapsettomuutemme ajan minua on voimakkaasti häirinnyt sen ote ja vaikutukset elämäämme. Miten moni asia voikaan vinksahtaa erilaisille urille lapsettomuuden takia. Ja ennen kaikkea: miten pienet asiat voivatkaan paisua suuriksi, kun niiden katalyyttinä on lapsettomuuden kaltainen peto. Viimeisten viikkojen aikana asia on vaivannut raskauteen liittyvissä kahdessa kysymyksessä: 1) olisimmeko kertoneet raskaudestamme julkisemmin ja 2) uskaltaisimmeko ja osaisimmeko nauttia raskaudesta enemmän jos meillä ei olisi lapsettomuustaustaa.

Uskon lapsettomuutemme vaikuttavan vähän, mutta vain vähän raskauden julkistamiskysymykseen. Yleisen käsityksen mukaisesti 12 ensimmäistä raskausviikkoa pidetään ns. riskiviikkoina, jolloin raskauden kesken menemisen riski on raskauden myöhäisempiä vaiheita suurempi. Niinpä tietoa raskaudesta pantataan usein sen ensimmäisen kolmanneksen ajan – aivan kuten mekin olemme päättäneet tehdä. En väitä, ettemmekö olisi menetelleet näin myös ilman lapsettomuutta. Asiaa on silti mielenkiintoista, jopa hieman surullista pyöritellä mielessään: missä kaikissa kohtaa olisimmekaan toimineet toisin, käytännössä nykyistä rohkeammin, mikäli olisimme saaneet raskauden aikaiseksi 3,5 vuotta sitten? Todennäköisesti monessakin kohtaa.

Toiseen kysymykseen vastaus on itselleni selkeämpi, eikä se edes rajoitu vain raskauteemme. Uskon vakaasti, että olisin tietyissa asioissa nykyistä rohkeampi ihminen ilman lapsettomuutta. Kuukaudesta toiseen jatkuva epäonnistuminen tuo väistämättä mukanaan kauhallisen pelokkuutta ja sangollisen varovaisuutta. Ja myös ilman psykologin pätevyyttää voitaneen todeta, ettei tuon sopan aiheuttamia sotkuja saa puhdistettua ilman määrätietoista hinkkaamista ja as(t)ian työstämistä!

On siis sanomattakin selvää, että alkuraskautemme on mennyt perin kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta onnistuminen piinaavien, toisinaan jopa helvetillisten 3,5 vuoden yrittämisen ja tuskan jälkeen on jotakin, minkä haluaisi huutaa koko maailmalle. Ja heti seuraavassa hetkessä onnen ajatukset siirtää pakonomaisesti pois mielestään yrittäen ajatella jotakin, ihan mitä tahansa muuta. Ikään kuin tilanteesta nauttiminen vaikuttaisi jotenkin siihen, pysyykö alkio paikallaan vai ei. Vaikka tämä lieneekin täysin normaalia kenelle hyvänsä lasta odottavalle, olen aivan varma näiden ajatusten olevan huomattavasti voimakkaampia lapsettomuudesta kärsineille. Ja tämä jos mikä on omiaan aiheuttamaan pahaa oloa.

Kirjoituksessani Kohti uutta aamunkoita kuvailin lapsettomuutta "pahimmaksi vihollisemmeksemme" ja pitäydyn tuossa sanaparissa yhä edelleen. Edes näin raskautumisen jälkeen lapsettomuus ei hellitä kuristavaa otettaan ympärillämme. "Olen yhä olemassa." se sanoo, jatkaen: "Voin tulla luoksenne milloin tahansa". Voimattomina, käsi kädessä, voimme vain odottaa, toivoa parasta ja yrittää luottaa siihen, että kurimuksemme pysyy loitolla. Kuinka vihaankaan sitä sen kaikissa – sekä fyysisissä että henkisissä – olomuodoissaan.

Koska kirjoitus olisi ikävää lopettaa näin synkkiin tunnelmiin, haluan kirjoittaa vielä jotakin positiivista ja tilanteemme kannalta olennaista: Vuosi sitten päätin ottaa kurssin kohti toivoa. IVF-hoitojen alettua olen huomannut palaavani tuohon kirjoituksen yhä useammin. IVF on toiminut suurena aurana, joka avaa edellämme tietä läpi lapsettomuuden synkän rämeikön. Olemme edelleen matkalla, mutta horisontissa kajastava valo kirkastuu päivä päivältä. Viimeistään syksystä lähtien kurssimme on siis ollut oikea: olemme matkalla kohti toivoa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kuinka kestää se, jos se ei kestäkään?

Niin kovin haurasta on onni... Tästä tuli taas vahva muistutus, kun Rouva koki viikonloppuna oireita, joiden myötä ehdimme pitää keskenmenoa jo selviönä. Ja kaikki tapahtui tietysti juuri silloin, kun vanhempani olivat tulleet pitkästä aikaa käymään, olimme juuri edellisenä päivänä kertoneen heille koko raskaudesta ja saaneet jakaa ilomme ja onnemme heidän kanssaan. Niin kovin haurasta on onni...

Teimme siis viime viikolla päätöksen kertoa raskaudestamme perheillemme. Vaikka raskaus onkin vielä aivan alkuvaiheessa ja riskiviikkojakin on vielä vaikka kuinka monta edessä, näimme parhaaksi kertoa asiasta nyt. Ajattelimme tämän auttavan perheitämme mahdollisen keskenmenon käsittelyssä, kun sitä ei tarvitsisi aloittaa sen ymmärtämisestä, että olimme vihdoin saaneet ylipäätään raskauden aikaiseksi. Säästimme omat vanhempani viimeisiksi, koska olimme sattuneet sopimaan heidän viikonloppukyläilystään jo muutamaa viikkoa aiemmin ja tällaisista asioista kertoo luonnollisesti aina mieluiten kasvotusten.

Rouva alkoi kuitenkin oirehtia lauantai-iltana ja tilanne muuttui yön aikana erittäin huolestuttavaksi. Kaikki alkoi voimistuvalla vatsakivulla, mitä seurasi loppuillasta alkanut ja yöllä huippunsa saavuttanut verenvuoto. La–su yö menikin sitten Rouvan huolten ja kipujen aiheuttamaa huokailua ja pyörimistä kuunnellessa eikä omasta nukkumisestanikaan tullut mitään sekavien ajatusten takia. Vertaistukiryhmässä kuulemamme ja Rouvan netistä lukemat keskenmenotarinat kummittelivat mielessä kuin pahimman luokan painajainen. Tässäkö tämä nyt sitten oli? 3,5 vuotta yrittämisen seurauksena saamme aikaan raskauden, joka menee kesken parin hassun viikon jälkeen juuri kun olemme ehtineet kertoa siitä läheisillemme? Näinkö tässä tulee käymään, etteivät raskautemme kestä muutamaa viikkoa kauemmin?

Sunnuntai alkoi varsin murheellisissa merkeissä. Vanhempani näkivät heti noustuani naamastani, ettei uni ollut tehnyt tehtäväänsä ja pakkohan asiasta oli heille kertoa. Perjantaina olimme valuttaneet ilouutista kertoessamme onnen kyyneleitä ja nyt oli sitten niiden katkerampien suolaisten vuoro. Keskenmeno näytti oireiden valossa jopa todennäköiseltä. Viikonloppu ja vanhempieni vierailu päättyi varsin ikävissä merkeissä.

Rouva piti maanantain sairaslomaa töistä ja käytin häntä verikokeessa. Ja taas: mitä piinaa yhden puhelinsoiton odottaminen voikaan olla! Puhelinsoittoa ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta Rouva saikin tuloksen tiistaina toisen syyn vuoksi varatun sairaalakäyntinsä yhteydessä: HCG-arvo huiteli melkein 7000:ssä! Lisäksi Rouvan pahansorttiset oireet olivat ehtineet jo lieventyä, ellei jopa kadota maanantain aikana ja hyvänsorttiset oireet (ällötys/pahoinvointi) olivat palanneet – jopa niin voimakkaina, että hän lähti töistä kesken kotiin pahoinvoinnin vuoksi. Sittemmin Rouvan tuntemukset ovat pysyneet noissa oikeissa oireissa ja mielemme on alkanut taas pikkuhiljaa palata rauhallisempiin uomiinsa.

Pelkojamme kokemus ei tietenkään ainakaan pienentänyt. Ihmetyksekseni huomasin kuitenkin olevani kaiken tuon kauheuden keskellä asiat hieman tyynemmin ottava – jos tätä ilmaisua voi viikonlopun tunnelmista edes käyttää. Johtuiko se sitten Rouvan hormoneista vai minun pessimistisyydestä, sitä en tiedä. En kuitenkaan osannut edes itkeä koko keskenmenokuviolle. Toisaalta enpä ole uskanut iloitakaan raskaudesta yhtä paljon kuin rakas Rouvani. Uskon kuitenkin, että ajan kuluessa  ja asioiden edetessä asiaan osaa ottaa pikkuhiljaa yhä rohkeamman ja siitä enemmän ammentavan asenteen. Näin käynee viimeistään riskiviikkojen ja parin hyviä tuloksia antaneen ultran jälkeen!

torstai 7. tammikuuta 2016

Tee niinku testi ja toinen ja tripla

Nyt se on sitten semivirallista: olemme Rouvan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä ihan virallisesti raskaana. Pakko se on nyt uskoa, vaikka välillä se on edelleen hyvin, hyvin vaikeaa.

Julkaisin juuri muutamia päiviä sitten kirjoittamani blogitekstin PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?, jonka kirjoittamisen jälkeen todella suuntasimme apteekkiin. Ja koska hyvää kannattaa odottaa, päätimme tehdä lisätestit vasta seuraavana aamuna oikeaoppisesti Rouvan aamuvirtsasta. Huvitti, kun päätimme olla kyselemättä neuvoja apteekin henkilökunnalta, jotka taisivat käydä tiedustelemassa avuntarvettamme jopa kolme kertaa. Enpä osannut peitellä iloani ja naama leveässä virneessä sanoimme pärjäävämme ihan omine apuinemme. Arvoimme hyllystä sitten mukaan kaikkein halvimman sekä yhden kalliimmasta päästä olevan patterillisen testin. Sitten pääsimmekin taas vaihteeksi piinailemaan illan ja yön ajaksi testihetkeä...

Ja niinhän siinä kävi, että viikonlopusta huolimatta heräsimme molemmat jo kukon pieraisun aikaan testejä tekemään. Ohjeet luettiin perinteisesti tarkasti ja tikkujen lillutusajatkin piti katsoa oikein kellosta sekunnilleen oikeiksi. Vaikka halvin RFSU:n liuskatestin piti olla testeistä herkin, oli sen tulos oikeastaan vielä edellistä päivääkin haaleampi haamuviiva:
 

Rouvan kanssa sovitusta huolimatta en vain osannut olla vilkuilematta testejä kohti piinallisia kolmea minuuttia, jonka testit valmistuivat. Mielessä kävi jo paljon ja kaikenlaista, koska silmäni osuivat vain tähän halvempaan testiin ja tulosviiva oli niin haalea. Mutta sitten... kun kolme minuuttia oli kulunut ja testejä sai katsoa ihan luvan kanssa ja huolella, alkoi päässä pyöriä. Kuinka paljon yksi maaginen sana voikaan ihmiselle merkitä:
 

Jotenkin vasta Clearblue-testin tuloksen luettuani sain ensimmäisen kerran oikeasti kiinni siitä ajatuksesta, että olemme vihdoin, 3,5 vuoden yrittämisen jälkeen saaneet aikaiseksi ensimmäisen positiivisen raskaustestimme. Kuin lekalla lyöden pääni tyhjeni kertaheitolla kaikesta muusta ja tunnekuohu oli valtava. En kyennyt muuhun kuin murtua ja antaa itkun tulla Rouvan olkapäähän nojaten. Nyt alettiin siis vihdoin päästä melko lähelle sitä, miltä olin kuvitellutkin raskausuutisen tuntuvan ja mitä se saisikaan minussa aikaan. Onhan siinä kyllä samalla myös jotain kieroa, että tämä kaikki tapahtuu yleensä vessassa ja tarinan päähenkilö istuu vieläpä usein pytyllä...

Pari päivää testien jälkeen käytin Rouvaa sitten verikokeissa, joista saimme alkaneelle raskaudelle viimeisen varmistuksen: Rouvan HCG-arvo oli yli 500:n – tosin asiaan perehdyttyämme totesimme HCG-arvojen olevan vain suuntaa-antavia, jos sitäkään. Viimeiset päivät ovatkin sitten menneet raskautta, sen vaiheita ja esim. ravintorajoitteita avaavien nettisivujen selailun ja asioiden pohdiskelujen parissa. Jos IVF-hoidon ja PAS:n jälkeinen aika oli piinailua, niin nythän se todellinen piinailu onkin sitten vasta alkanut. Varhaisultraan on aikaa n. kolme viikkoa ja riskiviikkojakin on jäljellä vielä yli puolet. Mutta olkoon, en valita! Voin seistä riskiviikot vaikka päälläni, jos siitä on yhtään iloa raskauden kannalta. On tämä vain sen verran hurja tilanne!

Seuraava luonteva kysymys lieneekin sitten: mitäs blogilleni nyt tapahtuu. En osaa antaa tähän mitään varmaa vastausta – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jatkan blogin kirjoittamista ainakin jonkin aikaa pyrkien keskittymään kirjoituksissani nimenomaan lapsettomuuteen. Olkoonkin, että alkanut raskaus on luonnollinen osa sitä. Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, tulen olemaan lapseton koko ikäni eikä kaikki 3,5 vuoden aikana kokemani tule koskaan lähtemään minusta pois, vaan lapsettomuus on osa minua nyt ja aina. Jos raskaus jatkuu normaalisti ja se johtaa lapsen saamiseen, tulen olemaan lapsellinen lapseton. Yhtä elämäni suurinta kriisiä, ellei jopa sitä kaikkein suurinta, ei edes syntynyt lapsi voi pyyhkiä minusta pois.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

PAS - Positiivinen AntagonistihoitoSiirrolla?

[Kirjoitus julkaistu muutamia päiviä sen kirjoittamisen jälkeen tekstiä muuttamatta, päivämäärää rukaten]

Epäusko. Ei sitä voi oikein muillakaan sanoilla kuvata. Tänä aamuna (kirjoituspäivä ei ole julkaisupäivä) teimme meidän ensimmäistä kertaa orastavasti positiivisen raskaustestin.

Tätä kirjoittaessa elämme piinapäivää 12. Ja mitä piinaa kuluneet päivät ovatkaan olleet. Vaikka kuinka olen yrittänyt pitää ajatukset muualla ja jättää Rouvan tuntemuspohdinnat sikseen, ei mahdollista raskautta tai edessä olevaa pettymys ole saanut suljettua täysin pois mielestä. Ja niitä pohdintoja on hillitsemisyrityksistäni huolimatta lipsahdellut. Milloin alavatsaa on vihlonut ja on tuntunut menkkamaisia oireita tai aamulla on tullut heräämisen jälkeen outoa lievää, mutta silti tuntuvaa pahaa oloa ja kuvotusta. Ja kaikelle tälle olen yrittänyt suorastaan keksimällä keksiä muita syitä kuin raskaus.

Kuten viime kerralla kirjoitin, Rouva on googletellut pitkin Pasi-projektia PAS:n etenemisestä ja vaiheista sekä lueskellut paljon nettifoorumeilta piinaviikkojen aikaisista tuntemuksista sekä erityisesti viimeaikoina raskaustesteistä ja niiden antamista tuloksista. Antamansa selvityksen mukaisesti tulimme siihen johtopäätökseen, että tässä vaiheessa (pp 12) jo ns. haamuviiva olisi kirjaimellisesti positiivinen merkki mahdollisesta raskaudesta. Ja tässäpä se nyt sitten tulee:
"Mitä? Voiko se olla..? Haamuplussa! Miks me hankittiin vain yksi testi?!"

Tiedetään, eihän se vielä kummoinenkaan viiva ole, mutta haamu nyt kuitenkin! Ja tässä ollaan jälleen tilanteessa "olemme lähempänä raskautta kuin koskaan aikaisemmin". Eli kuten arvata saattaa, niin itkuhan tuota tuijotellessa pääsi. Voisiko vihdoin olla meidän vuoromme? Voiko tämä oikeasti olla nyt tapahtumassa?

Kuten arvata saattaa, tänään lienee sitten pakko hakea pari lisätestiä huomisaamuksi ja ihmetellä asiaa vielä uudemman kerran ennen parin päivästä päästä edessä olevaa verikoetta. Olimme hyvin yksimielisiä siitä, että haluamme saada asiasta mahdollisimman tarkan tiedon ennen virallista tulosta. Rivien välistä voinee lukea pettymyksen pelon määrän. On helpompaa pettyä, masentua ja surra kotona kuin saada tieto vasten kasvoja töissä työkavereiden edessä. Ja toimiihan tämä myös toisinpäin...

Olen moneen otteeseen hieman itseltänikin salaa kuvitellut sen tilanteen, kun saamme tehtyä positiivisen raskaustestin. Mielikuvissani tämä ihme tallennetaan elokuvamaisesti alusta loppuun videolle ja kyyneleet virtaavat pitkin minun ja Rouvan poskia. Olipa tämän aamun testi aidosti positiivinen tai ei, niin eihän se tilanne kyllä ihan suunnitellusti mennyt. Mutta eipä kyllä toisaalta harmitakaan, jos tuo viiva vain pysyy tulevissakin testeissä – mieluusti nykyistä vahvempana. Taidammepa suoriutua tästä seuraavaksi sinne apteekkiin... :-)