maanantai 5. syyskuuta 2016

Minä, sinä, me

Läpi lapsettomuuden taipaleen olen pohtinut miehen ja naisen välistä eroa lapsettomuuden piinassa ja erityisesti eroa lapsettomuuteen liittyvässä kohtelussa, jota eri osapuolilta saamme kohdaksemme. Ja sitä eroa nimittäin on, valitettavasti.

Olen kiinnittänyt huomiota minun ja Rouvan saamaan kohteluun ja eroon näiden kahden välillä erityisesti hoitojen yhteydessä naistentautien poliklinikalla ja hoitoja tarjoavalla lapsettomuusklinikalla sekä tietysti sosiaalisessa mediassa esim. FB:n Simpukka-ryhmissä. Toistaiseksi karuin esimerkki tästä on parin viikon takainen ultrakäyntimme naistentaudeilla, jossa siellä puolisen vuotta sitten aloittanut pirteä ja mukavalta vaikuttava naislääkäri alkoi keskustella tilanteestamme Rouvan kanssa, suoraan häntä katsoen ja hänelle kysymyksiä osoittaen:

"Sinullako oli se keskenmeno?" Näin suoraan punaista. Kyllä, vain Rouvalla. Se oli hänen sikiönsä ja hänen raskautensa, en ollut tähän mitenkään osallinen. Eikä tuntunut missään vaikka menikin kesken, sehän tapahtui Rouvan kehossa ja minullahan ei tunnetusti ole tunteita. Kuinka hän edes saattoi päästää suustaan tuollaisen sammakon ja osoittaa kysymyksen kaikella kehonkielellään vain Rouvalle?

"Onko sinulla näitä lääkkeitä?" ARGH! Kyllä, nämäkin ovat puhtaasti Rouvan juttu. Mitäpä jostain mitättömästä neljän vuoden lapsettomuushistoriasta ja esim. yhteisistä IVF-piikittelyhetkistä. Vähät siitä tuskasta, jota olen kokenut yrittäessäni parhaani mukaan tukea häntä osoittaen olevani hänen tukenaan tapahtuipa mitä vain. Eipä paljon lääkkeet tai hoidot kiinnosta! Hoitakoon Rouva koko projektin yksin, enhän minä tähän liity... kaksi paloa peräjälkeen. Ei voi olla totta...

"Sinullako jäi siis kaksi alkiota pakkaseen?" Ja tässä vaiheessa minulla hirtti kiinni ja kuppi meni nurin oikein voltin kanssa. "MEILLÄ.", vastasin painokkaasti ennen kuin Rouva sai sanaa suustaan. Lääkäri katsoi minua hieman hölmistyneenä. "Niin, teillä.", yritti korjailla. Sain pidäteltyä vuodatuksen ryöpsähtämisen suustani, koska tiesin että Rouva pahastuisi siitä pahemman kerran. Ja pakko myöntää, etten uskaltaisi tehdä sitä tylymmän ja huonomman palvelun ja kohtelun pelossa. Kolmas huti, 1/5 ja ei jatkoon. Ala-arvoinen suoritus.

Lääkäri oli lipsauttaa hetken kuluttua vielä neljännen sinän, mutta sai korjattua sanomisensa sanan puolivälissä naurahtaen. Jostain syystä minua ei naurattanut. Minua huokailutti. Miksi edes ammattilaiset eivät osaa ottaa molempia osapuolia huomioon näin tärkeiden asioiden edessä? Juuri heidän tulisi kyetä tunnistamaan se tuska, mitä lapsettomuus tuottaa sen kohdanneen molemmille osapuolille. Hiljaa vieressä istuva ja kaikesta muualle osoitetuilla katseilla ja puheella pois suljettu mies voi hyvin tuntea paljon naista suurempaa tuskaa ja haudata sen osattomana hiljaa mielensä sopukoihin kasvamaan korkoa ja tummumaan entisestään.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Liian usein käyntimme naisten poliklinikalla on minun osaltani lähinnä tervehdys toimenpidehuoneeseen astuessamme. En ole tainnut asiasta vielä blogissani mainita, mutta sairaalasta on muodostunut minulle vuosien varrella ahdistava paikka. Olemme käyneet siellä lähinnä Rouvan perussairauden vuoksi sekä lapsettomuuden tiimoilta, joten mitäpä muuta voi odottaakaan. Tämän johdosta minua alkaa nykyisin huokailuttaa viimeistään sairaalakäyntiaamuna – riippumatta siitä, mitä käyntimme koskee. Sairaalasta on muodostunut paikka, jossa kuulee useimmiten huonoja tai todella huonoja uutisia. Ja niin huokailu ja seinien tuijottelu vain kasvaa mitä lähempänä toimenpidehuonetta olemme. Koskaan en muista lääkärin tätä huomioineen millään tavalla. Ehkäpä minun pitäisi pyytää Rouvaa huokailemaan puolestani lääkärin huomion saamiseksi?

Ja ennen kuin joku innokas kommentoi tätä kirjoitusta sillä perinteisellä "mutta kun naisellehan kaikki toimenpiteet tehdään"-argumentilla, niin luepa ensin blogini sisältö vielä kertaalleen alusta lähtien ja mieti hetki ihan hiljaa mielessäsi, mitä kuluneet neljä vuotta, lapsettomuus ja ennen kaikkea rakas Rouvani minulle merkitsee. Näitä yhtäkään on tässä vaiheessa vaikeaa, jos ei mahdotonta kuvailla sanoin.