Tämä on suuri askel ihmiselle, mutta pieni askel ihmiskunnalle

Nyt kun takana on jo yli kolme vuotta lapsettomuutta, viisi työpsykologikäyntiä, lukemattomia itkuja (en ole pysynyt enää vähään aikaan laskuissa), reilusti yli puoli vuotta bloggaamista ja 14 blogitekstiä, lienee taas aika kirjoittaa (ja purkaa tuntoja) aiheesta: omat fiilikset ja suhtautumiseni lapsettomuuteen ja lapsiin. Edellisestä kerrasta taitaakin olla jo suorastaan luvattoman paljon aikaa?

Kuten aiemmissa blogikirjoituksissani (mm. Mutta suurin niistä on kateus; Miten ja miksi) olen kirjoittanut, on yksi hämmästyttävistä ja suorastaan pelottavista asioista lapsettomuudessa ollut sen minussa herättämät voimakkaan negatiiviset tunteet. Ahdistus, katkeruus, kateus... Sain työpsykologilta oikeanlaista tukea ja apua tunteiden käsittelyyn. Työpsykologikäyntien myötä tajusin ja osasin antaa itselleni luvan tuntea kaikkea niitä tunteita, joita asia minussa herättää ja enemmän tai vähemmän olenkin alkanut päästä irti pelosta tunteitani kohtaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat kadonneet jonnekin. Nyt vain osaan suhtautua niihin aiempaa paremmin enkä ahdistu siitä, että ajattelen ja toisinaan jopa toivon hyvinkin negatiivisia asioita raskaina oleville tai lapsen jo saaneille ihmisille. Nyt tiedän sen kuuluvan asiaan eikä minusta ehkä sittenkään ole tulossa ihmishirviötä. :)

Jos kynnys työpsykologille menemiseen oli korkea, ei kynnys juurikaan mataloidu seuraavan askeleen ottamiseksikaan. Edessä olisi nimittäin asian käsittely lapsen hiljattain saaneiden ystävien kanssa. Niiden ystävien, jotka ovat jo vuosia olleet ja ovat edelleen meille hyvin rakkaita, mutta joiden kanssa emme ole olleet käytännössä missään tekemisessä heidän raskautumisensa jälkeen. Yksi näistä ystävistä otti minuun jokin aika sitten yhteyttä ja kertoi olevansa huolissaan jaksamisestani/jaksamisestamme. Samalla hän ilmaisi huolensa siitä, mitä heidän vauva ja meidän lapsettomuus mahdollisesti aiheuttaa meidän ystävyydelle. Itkua pidätellen vastasin ystävälleni (töissä) pikaviestintä käyttäen, etten anna sen vaikuttaa ystävyyteemme millään tavalla, mutta juuri nyt yhteydenpito on meille hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Jotenkin koin riskin väärinymmäryksille liian suureksi.

Pelkoni sille, ettei ystävämme ymmärrä tilannettamme ja tuntojamme johtuu monestakin eri asiasta, joita en halua tässä avata. Moni, ellei jopa kaikki lapsettomuuden kokeneet lienevät kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä, ettei lapsettomuutta voi (ainakaan täysin) ymmärtää ellei sitä ole kokenut itse jossain vaiheessa elämäänsä. Asiaa on vaikea selittää ja avata täysin ulkopuoliselle ja ulkopuolisen on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta ymmärtää sitä pettymyksen, kateuden ja katkeruuden määrää, jonka lapsettomuudesta kärsivä joutuu kokemaan.

Ja samaan aikaan käänteisesti: minä en varmasti voi täysin ymmärtää, kuinka paljon lapsen saanut ystäväpariskuntamme kaipaisi meitä ja meidän tukeamme heidän rajusti muuttuneessa elämäntilanteessaan. Ystäväni totesi tilanteesta keskustellessamme, että ystävien tuki olisi nyt tarpeen, kun perheeseen on tullut yksi elämän kokonaan uusille raiteille laittava jäsen lisää. Ja jälleen sain pidätellä itkua parhaani mukaan: kuinka minä, kaikille lapsen saaneille katkera ihminen, voisin mitenkään tarjota tukea ja apua kenellekään lapsen saaneelle, kun voisin itse antaa melkein mitä tahansa saadakseni itse lapsen? Muistelen vastanneeni ystävälleni minulle olevan erittäin vaikeaa suhtautua tuohon asiaan millään tavalla tai ainakaan oikein. Raivoltani en tarkkaa sanavalintaani enää muista, mutta onnekseni sain hillittyä itseni ja rajoitettua vastaukseni sisältämään edes suhteellisen ihmismäisiä sanamuotoja.

Tästä tapauksesta on ehtinyt nyt kulua jo aikaa ja olemme saaneet keskusteltua asiasta muutamaankin otteeseen Rouvan kanssa. Ja kas kummaa, keskusteleminen on tehnyt jälleen kerran hyvää! Mitä enemmän olemme asiaa yhdessä pyöritelleet, sitä vakuuttuneemmin olemme alkaneet olla yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi tavata lapsellisia ystäviämme ja keskustella asiat läpi hyvässä yhteisymmärryksessä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mitäpä tässä maailmassa ilmaiseksi saisikaan? Enkä osaa enää hävetä tai peitellä omaa ahdistustani aiheen ympärillä, vaan puran tuntoni sellaisina kuin ne tulevat. Ja kyllähän itkeminen muiden edessä myös osoittaa henkilön tuntevan aidosti sitä mitä hän sanoo tuntevansa.

Seuraavaksi pitäisi siis saada rohkeutta ottaa ystäviin yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Tilanne pelottaa ja ahdistaa jo valmiiksi, mutta haluamme pitää kaikin voimin ystävistämme kiinni. Lapsettomuus ei saa olla se mörkö, joka vie meille niin rakkaat ihmiset ympäriltämme. Lapsettomuutemme ei ole kenenkään vika – kaikkein vähiten ystäviemme, jotka ovat olleet niin onnekkaita, etteivät siitä joudu kärsimään.

Paluu lomalta: tilannekatsaus

Oho, näytän naputelleen tänne viimeksi kolme (3) kuukautta sitten! Nyt kun lomatkin on kuluneen sanonnan mukaisesti lusittu, lienee aika antaa jonkinlaista tilannepäivitystä...

Niin, lomaahan tässä on pidetty. Akkuja on ladattu paitsi työmaan vuosiloman, myös lapsettomuusloman muodossa – mistä osaltaan johtui myös pidempi tauko blogikirjoittelusta. (Se oikeampi syy olisi varmaan laiskuus, mutta kukapa näitä tunnustaisi...) Aprikoin edellisessä kirjoituksessani pääsisimmekö ravaamaan vielä kolmannet IUI- eli inseminaatiohoidot – ja pääsimmehän me. Lopputuloksen arvannettekin: ei pihahdustakaan raskaudesta. Jälleen yksi kylmä, raaka ja äärimmäisen kova isku vasten kasvoja, vaikka tulos ei sinänsä tullut enää suurenakaan yllätyksenä. Miksipä IUI olisikaan toiminut, kun se ei kerran toiminut kahdella ensimmäiselläkään kerralla? Kolmen nollatuloksen myötä IUI:t on nyt sitten käyty ja koluttu ja seuraavaksi ohjelmassa pitäisi olla koeputkihedelmöishoidot (IVF).

Ja nimenomaan pitäisi olla. Kävi nimittäin niin, että Rouvan CU otti ja aktivoitui kevään edetessä. Yritimme tällä kertaa aloittaa taudin torjumisen ajoissa kortisonikuurilla, mutta aivan kuten aikaisemminkin, kuuri auttoi vain sen keston ajan ja annoksen pienentyessä 10–5 milligrammaan oireet alkoivat palailla. Eikähän siinä sitten lopulta muu auttanut kuin alistua aloittamaan taas biologinen lääkitys. Kuten lienen jo aikaisemmissa blogikirjoituksissani kertonutkin, aiheuttaa tämä vähintäänkin henkisiä mutkia raskautumisen yrittämiseen. Biologisten lääkkeiden vaikutuksista raskauteen kun ei ole tutkimustietoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupa raskautumisen yrittämiseen riippuu siitä, keneltä lääkäriltä asiasta kysyy. Yhden lääkärin mukaan raskautta ei saa yrittää ja kielto jatkuu jopa puoli vuotta viimeisen lääkeannoksen saamishetkestä eteenpäin ns. varoaikana. Samaan aikaan toinen lääkäri antaa suoraan luvan raskauden yrittämiseen. Jotkut lääkärit pelaavat siis varman päälle, toiset luottavat tietoon siitä, ettei biologisten lääkkeiden ole toistaiseksi todettu aiheuttavan sikiöille vaurioita (käytännön seurannassa, edelleen ilman tieteellisiä tutkimuksia).

Kovasti olen yrittänyt asiaa pohtia ja puntaroida eri kanteilta ja kohtuullisen paljon olemme asiasta myös Rouvan kanssa keskustelleet. Vaihtoehtomme ovat:

1. Pelaamme varman päälle emmekä yritä lasta biologisen lääkkeen saamisen aikana. Raskauden yrittäminen siirtyy jälleen 1–1,5 vuodella eteenpäin eikä sen aloittamismahdollisuuksista ole luonnollisesti vielä tuolloinkaan takeita. Ja vaikka voisimme jatkaa yrittämistä esim. 1,5 vuoden jälkeen, voi yrittämisaika jäädä mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi (huomaa puolen vuoden varoaika viimeisen lääkeannoksen saamisesta). Vaihtoehto vapauttaa tunnontuskista siinä tapauksessa, että raskaus joskus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin vamma. Samalla se kuitenkin siirtäisi raskauden yrittämistä jälleen tuskallisen pitkän aikajakson päähän, mikä osaltaan huonontaisi raskautumistodennäköisyyttä edelleen. Yksi mahdollinen skenaario on toisaalta myös se, että biologinen lääke joudutaan jättämään Rouvalle tästä eteenpäin pysyväksi lääkitykseksi...
2. Yritämme raskautumista biologisesta lääkkeestä huolimatta. Onnistui tai ei, saisimme henkisesti raskasta ja koko elämäämme hallitsevaa asiaa eteenpäin. Koska takeita saati aikatauluja biologisen lääkkeen lopettamisesta ei ole, emme eläisi seuraavaa vuotta tai kahta epävarmuudessa ja ahdistavissa ajatuksissa. Mikäli raskaus onnistuisi ja vauvalla todettaisiin jokin, mikä tahansa vamma, olisi tunnontuskat kovat ja ajatusten sekä pään sisällä vellovien kysymysten keskellä varmasti vaikeaa elää. Googletuksen ja Rouvan tautia käsittelevästä Facebook-ryhmästä saamiemme tietojen mukaisesti Suomessa syntyy vuosittain useita vauvoja, joiden äidit saavat säännöllisesti biologista lääkettä ja vauvat ovat täysin terveitä. Käsityksemme mukaisesti riskit liittyvät lähinnä vauvan puolustuskyvyn heikkenemiseen, mistä siitäkään ei pitäisi aiheutua ongelmia, mikäli lääkitys lopetetaan X kuukautta ennen lapsen syntymää.

Moni arvanneekin jo, että olemme päätyneet keskustelujen jälkeen jälkimmäiseen vaihtoehtoon: aiomme jatkaa raskautumisyrityksiä lähiaikoina tai ainakin pyrkiä IVF-hoitoihin. Mikäli tämä vaatii lupaa lääkäriltä, joutunemme kiertämään hoitoihin niin monen lääkärin kautta, että kohdalle sattuu luvan antava tapaus. Voi kuulostaa kylmältä ja raa'alta, tiedän. Vielä kylmempää ja raaempaa on kuitenkin elää epätietoisuudessa ja ikuisen odottamisen syvässä kaivossa, josta ei näe ulospääsyä vaikka kuinka tähyilisi.

Mitähän mieltä muut mahtavat tilanteestamme olla?