Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt
kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
lauantai 24. lokakuuta 2015
tiistai 20. lokakuuta 2015
Loppusuoralla vai loppu suoralla?
Ensimmäinen IVF-hoitokertamme alkaa olla loppusuoralla. Takanamme on nyt noin viikko Rouvan pistelyä ja hormonien vaikutuksia, edessä se kaikkein jännittävin osuus. Toisaalta taidamme peloistamme huolimatta molemmat odottaa Rouvan kanssa tuota hetkeä. Vaikka viikko onkin sujunut suorastaan yllättävän iisisti, on Rouvan kasvoilta ja puheista kyllä voinut aistia paljon siitä tuskasta, mitä hän joutuu jälleen kerran tälläkin etapilla lapsettomuutemme takia kokemaan. Ja miten hyvin hän onkaan jälleen kerran tämän kaiken kestänyt. Jotenkin odotin kaikkien lukemieni ja kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen Rouvasta kuoriutuvan pistosten myötä hormonihirviö, jonka tiellä ei kannata olla ja jolle ei parane sanoa poikkipuolista sanaa jos henkikulta on itselle vähääkään kallis. Pientä takakireyttä lukuunottamatta viikko on sujunut kuitenkin varsin sopuisissa merkeissä. Ehkä olen
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
torstai 15. lokakuuta 2015
Piikki lihassansa
Hoidot aloitettu: check! Siis Hoidot isolla H:lla. Tai oikeammin isoilla kirjaimilla: IVF. Ja saihan noita odottaakin! Puhumattakaan kuluneista kolmesta vuodesta, myös Rouvan kierto piti meitä molempia tiukasti otteessaan venyessään jälleen ylipitkäksi. Ja jälleen kerran toistui sama kaava: kierron venyminen ei vaivannut minua suoranaisesti, mutta kun Rouva tuskaili asian kanssa päivittäin, oli sitä tuskaisaa seurata avuttomana vieresä. Äkkiseltään luulisi, että helppohan se on itse vain odotella, kun kyse ei ole omassa kropassa tapahtuvista asioista. En silti tuulettaisi sivusta seuraajan roolin olevan mitenkään olennaisesti helpompi...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
maanantai 5. lokakuuta 2015
Kohti uutta aamunkoita
"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)