keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Miten ja miksi

Lapsettomuus on outoa. Miten ihmeessä luonto voi toimia siten, että se estää ihmisen lisääntymisen? Miten voi olla mahdollista, että suvun ja koko Homo sapiens -lajin tulevaisuuden jatkaminen ei toistuvista yrityksistä huolimatta onnistu? Olemme keskustelleet tästä aiheesta Rouvan kanssa viimeisen parin vuoden aikana lukuisia kertoja päätyen aina samaan lopputulokseen: ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä.

Tiedän, ettei asia ole suinkaan aivan näin yksioikoinen, joten avataanpa sitä hieman. Mutta sitä ennen joutunen julistamaan blogini ensimmäisen disclaimerin: Mainittakoon jo tätä kirjoittaessa, että seuraava voi sisältää hieman avautumista. Tarkoituksenani saati tavoitteenani ei ole nostaa itseäni tai meitä tai ketään muutakaan lapsettomuudesta kärsivää tai kärsinyttä muiden yläpuolelle. En tarkoita kirjoituksellani myöskään millään muotoa väheksyä tai arvostella ketään, kenenkään elintapoja, raskaaksi tulemista tai elämää yleensä.

Lapsen saamisen kannalta suotuisassa elämäntilanteessa elävien lapsettomuus johtuu usein hedelmällisyyshäiriöstä. Hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. ihmisen ikä, fyysinen ja henkinen terveys sekä elintavat. Pettymyksiä kohdatessaan ihmisellä on taipumus tarkastella tilannetta omaa toimintaansa arvioiden: Olenko tehnyt kaiken tarvittavan? Olenko tehnyt kaiken oikealla tavalla ja riittävän hyvin? Olisinko voinut tehdä jotakin toisin tai vielä paremmin?

Olemme Rouvan tällä hetkellä remissiovaiheessa olevaa perussairautta (colitis ulcerosa) lukuun ottamatta varsin terveitä ja ns. terveitä elämäntapoja noudattavia nuoria aikuisia. Olemme molemmat ja tietenkin erityisesti Rouva on kaikkein hedelmällisimmässä iässä ja pidämme molemmat huolta terveydestämme säännöllisen liikunnan ja monipuolisen ruokavalion avulla. Lienee turhaa mainita, ettemme kumpikaan polta tupakkaa, eikä Rouva ole käyttänyt alkoholia pian pariin vuoteen – ja allekirjoittanutkin on kallistanut pulloa kohtuukäytön merkeissä vain pari–kolme kertaa vuodessa.

Olemme molemmat normaalipainoisia (nyt kun Rouva sai tautinsa kuriin ja hieman lihaa luiden ympärille). Rouva huolehtii riittävästä ravintoaineiden saannistaan syömällä vitamiinipillereitä, jotka sisältävät myös raskautumista ja raskauden aikana tarvittavaa foolihappoa. Saamme mielestämme riittävästi lepoa. Olemme jopa panostaneet hyviin yöuniin tekemällä makuuhuoneesta meille sopivan ympäristön, mihin kuuluvat pimennysverhot, toimiva tuuletus, älyvaahtosänky... Myös ihmissuhdeasiamme ovat kunnossa emmekä ole kumpikaan koskaan sairastaneet mitään sukupuolitautia. Aktiivista raskauden yrittämistä on nyt takana parisen vuotta, joten todennäköisyydetkin ovat tapelleet meitä vastaan jo hyvän tovin.

Silti emme yrityksestä huolimatta saa lasta. Muille niitä näyttää kyllä siunaantuvan.

Miksi huumeiden käyttäjät tulevat raskaaksi? Miksi luonto ei estä raskaaksi tulemista, vaikka heidän fysiikka (ja mieli) on jatkuvasti valtavan rasituksen alla? Miksi alkoholistit tulevat raskaaksi? Miten veressä jatkuvasti virtaava alkoholi ja sen vaikutukset ihmiseen eivät estä raskautta? Miksi ketjupolttajat tulevat raskaaksi? Tupakansavu sisältää (lähteestä riippuen) tuhansia erilaisia kemikaaleja, joista 5060 aiheuttaa syöpää. Kuinka tämä voi olla hyvä asetelma uudelle ihmislapselle? Miksi mieleltään epävakaat tai sairaat, miksi rajusti ylipainoiset, miksi liikuntaa harrastamattomat, miksi miksi miksi...

Näitä minä mietin. Mietin ja murehdin. Ja kysyn kerta toisensa jälkeen: miksi me emme saa lasta. Miksi me, omasta mielestämme kaiken oikein ja vähän enemmänkin tehneet ja raskautta pari vuotta yrittäneet emme saa jotain, mikä näyttää onnistuvan toisilta sormia napsauttamalla?

Niin, nuo helposti raskautuvat. Heitä on tuntunut putkahtelevan viimeisen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Erityisesti viimeisten kolmenneljän kuukauden aikana olemme saaneet lukea lukuisia raskausuutisia Facebookista kavereiltamme ja tuttaviltamme. Tänään noita uutisia tuli kahdelta tuttavalta. Hip ja nimittäin hurraa Mutta suurin niistä on kateus... Raskausuutisten yhteydessä keskusteluihimme Rouvan kanssa on noussut viimeisen puolen vuoden aikana yhä enenevissä määrin myös puhetta raskauden ja lapsen arvostamisesta. Osaavatko lapsen tuosta vain tehneet arvostaa raskauttaan ja jälkikasvuaan samalla tavalla kuin lapsettomuudesta kärsineet? Onko tämä ajatusmalli edes oikeutettu? Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen taidan jättää tämän aiheen käsittelyn myöhemmäksi. Sitä ennen olisi mielenkiintoista kuulla, mitä blogini lukijat asiasta ajattelevat!

torstai 5. helmikuuta 2015

Onnen vuosi 2015

Tällä kertaa blogia kirjoittelee askeleen kypsempi lapseton, sillä viime viikolla mittariin ilmestyi numerot kolme ja nolla. Parin viime viikon ajan kuumin kysymys onkin ollut: miltä nyt tuntuu? Reilu viikko uusille kymmenille siirtymisestä voisin vastata perin lakonisesti: ei miltään. Toista se oli kuitenkin syntymäpäivän aattona.

Niin paljon kuin ikäkriiseistä vuosikymmenten vaihtuessa puhutaankin, olen suhtautunut koko ikäkriisi-käsitteeseen vähintäänkin epäilevästi. Numeroitahan ne vain, sano. 29 vuoden ja 364 päivän kypsässä iässä taisin kuitenkin itsekin kärsiä hetkellisesti ikäkriisistä - mistä syytän lapsettomuuttamme. Myönnän, että olin väsynyt, kenties hieman univelkainenkin, mahdollisesti lievästi stressaantunut ja tulevia illanistujaisiakin olisi pitänyt saada suunniteltua. Ja niinpä ajatukseni ajautuivat saunomisen lomassa tulevaan pyöreiden täyttymiseen ja etenkin siihen, missä ja mitä minä olen saavuttaessani tuon merkkipaalun.

Nuorena, kun kaikki ovet ovat vielä avoinna ja moni risteys kohtaamatta, ihmisellä on taipumus maalailla tulevaisuuttaan ja kenties asettaa itselleen joitain tavoitteita elonsa mutkaiselle polulleen. Paljon on tuo polku mutkineen ja mäkineen tuonut eteeni ja paljon on toivottavasti vielä kohdattavanakin. Monet polullani kohtaamat asiat ovat olleet myös itseni nuoruudessani ennustamia tai oikeammin toivomia. On koulutus, onnellinen avioliitto, vakituinen työ ja mieluisat työtehtävät, oma asunto... Yksi kuitenkin puuttuu. Ei liene tarvetta mainita mihin viittaan?

Pitkin syntymäpäiväviikkoa oli mielessäni pyörinyt erityisesti ajatus nuoruuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Vaikka tiedän, ettei tässä asiassa ole kyse numeroista vaan ihmisestä itsestään, kulminoituu yhden aikakauden päätös opiskeluineen ja baareissa juoksemisineen juuri kaksikymppisyyden päättymiseen. Kaikesta tästä olen kuitenkin valmis luopumaan. Totta puhuen olen luopunut tästä kaikesta jo useampi vuosi takaperin. En enää edes muista milloin olisimme käyneet Rouvan tai kavereiden kanssa viimeksi baarissa heilumassa. Jonkin päättyminen tarkoittaa jonkin uuden alkamista. Tuo jokin uusi tarkoittaa minulle nuoruuden ja parisuhteen vaihtumista perhe-elämään.

Tultuani syntymäpäiväni aattona saunasta koputin Rouvaa olalle ja pyysin lohduttavaa olkapäätä. Hieman naureskellen Rouva kysyi, kärsinkö ikäkriisistä. Kun sitten värisevällä äänellä vastasin myöntävästi, ymmärsi hän välittömästi mistä oli kyse - ja taisipa myös väräyttää hieman omaa ääntään. Todella moni nuoruudessa haaveilemani asia oli ehtinyt toteutua ennen 30:a ikävuotta, mutta isäksi ehtinyt. Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme. Ja aiemmin luvatusti: toivoa!

Kuten edellisessä kirjoituksessani epäilinkin, emme päässeet vielä viime kuussakaan ensimmäiseen inseminaatiohoitoomme. H-hetki ajoittui juuri kuukausi aikaisemmin sovitulle työmatkapäivälle, jota en voinut enää tuossa vaiheessa (tai aikaisemminkaan) perua. Käsi pystyyn virheen merkiksi ja oppia kalloon: seuraavaa kertaa emme aio hukata. Tänä vuonna haluamme asioiden todella etenevät.

Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015.