Sikiö, asento!

Huh, nyt ne ovat ohitse. Kaksi viikkoa takaperin Euroopan hedelmällisyysviikko ja miesten viikko alkoivat vedellä viimeisiään ja käpertyä hiljaa sikiöasentoon, kun itse isännän, isänpäivän kovaääninen saapastelu kaikui jo korvissani. Sieltä se taas tulee, halusinpa sitä eli en, mellastaa koko päivän kaikissa mahdollisissa medioissa mustaten meidän lapsettomien miesten mielen. Pakottaen katselemaan ja kuuntelemaan sitä sydäntä raastavaa isähehkutusta ja tarinaa siitä, kuinka isät ovat supersankareita, kovempia ja täydellisempiä kuin me kaikki muut yhteensä. Ja juuri kun isänpäivä alkoi olla menneen syksyn lehtiä, oli vuorossa "tuo lapsesi töihin" -päivä, jonka sain varsin jyrkällä vastustuksellani teilattua oman työnantajani putiikissa. Ehkä minussakin asuu sitten pieni Itse ilkimys, sillä pidän tuota varsin kovana saavutuksena nelinumeroisen pääluvun työllistävässä yrityksessä... \o/ Työmaan ruokalassa riittikin sitten lounasaikaan siedettävää, kun muiden samassa talossa toimivien yritysten lapsettomat eivät olleet kantaneet korttansa samaan heitteröintikekoon.

Voin varsin helposti väittää tämän vuotisen isänpäivän olleen tähän asti vaikein ja ahdistavin. Olen yrittänyt miettiä tälle syytä, mutta lopullinen vastaus antaa vielä etsiä itseään. Ehkäpä vääjäämättä niin minulle kuin Rouvallekin karttuva ikä saa biologisen kelloni huutamaan entistä kovempaa? Tai kenties jo näin julmetun kauan jatkunut yritys ja aina vain uudet epäonnistumiset maalaavat isänpäivän taivaanrannan yhä vain mustemmaksi? Tiedä häntä, mutta tänä vuonna ei isänpäivää itkuitta selvitty. Epäreiluus, katkeruus, epätoivo... Lienevät kaikki jo tuttuja sanoja blogiani lukeville? Tänäkään vuonna ei ollut meidän vuoro. Tänä vuonna emme ole myöskään saaneet aikaiseksi plussaa yhdestä tuoresiirrosta ja yhdestä PAS:sta huolimatta. Enkä rehellisesti sanottuna jaksa sellaista toivoa edellisessä kirjoituksessani mainitsemastani PAS:stakaan, koska siirretyn alkion kehittymistä ei voitu todeta ennen siirtoa. Isänpäivän iltana halusin vain käpertyä Rouvan syliin sikiöasentoon nyyhkyttämään maailman epäreiluutta. Enkö minäkin olisi jo ansainnut saada juhlia isänpäivää?

Laskin hiljattain puolileikilläni, kuinka monta uutta ihmislasta 300 ihmistä sisältävä Facebook-kaveripiirini on saanut meidän lapsettomuuden eli kuuden vuoden aikana. Varovaisella laskukaavalla (jos en ollut asiasta täysin varma, jätin mahdolliset lisääntymiset laskematta) sain tulokseksi sata lasta. Sata iloista "meille tulee vauva" -ilmoitusta, iloisesti posket höllymään jättävänä ja lujaa läsähtävänä märkänä rättinä suoraan vasten pahamaineisen sinisessä valossa loistavia kasvoja. Sata kertaa samat ajatukset: Miksi aina muut? Miksi emme milloinkaan me? Miksi muiden sallitaan aina etuilla tässä ikuisuudelta tuntuvassa jonossa, jonka päämäärää emme vieläkään tiedä? Kateuden ja katkeruuden määrä on rajaton. Edes yhtä kertaa en ole silti tätä samaa kenellekään toivonut – enkä tule niin koskaan tekemään. Ei tätä ole kukaan ansainnut. Joillekin se on silti lapsen asemesta annettu, tahaton lapsettomuus, muodossa tai toisessa.

Veljeni kävi meillä eilen yökylässä. Saimme viettää hänen kanssaan hieman omaa aikaa, kun kävimme haukkaamassa happea kävelylenkillä ja painelimme siitä saunaan. Keskustelimme molemmat varoen ensimmäistä kertaa siitä, kuinka lapsettomuutemme on vaikuttanut ja vaikuttaa minun ja Rouvan ja veljen tyttären eli kummilapsemme väliseen suhteeseen. Lapsettomuutemme pitkittyessä tunnen meidän käpertyneet yhä enemmän – arvannet sen jo – sikiöasentoon kotimme sohvalle piiloon muiden vauva- ja lapsionnea. Vaikka veljeni puolisoineen ymmärtää tilanteemme ja vaikeutemme asioiden käsittelyssä, uskon heitä silti harmittavan, ettemme jaksa ja kykene olemaan läsnä kummilapsemme kasvua seuraamassa siinä määrin kuin niin minä kuin hekin toivoisivat. Saatoinpa asiasta keskustellessamme niiskauttaa ja niellä muutaman kyyneleenkin, vaikka luulen saaneeni salattua ne marraskuun pimeydessä.

Niin, se sikiöasento. Voi kuinka toivoisinkaan näkeväni sellaisen vielä joskus ultrassa. Ja tapahtuipa näin tai ei, on sylissäni aina paikka yhdelle tuohon asentoon käpertyvälle Rouvalle.

Kohti uutta aamunkoita

"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.

Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.

Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?

"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.

"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.

Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi

"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"

Onnen vuosi 2015

Tällä kertaa blogia kirjoittelee askeleen kypsempi lapseton, sillä viime viikolla mittariin ilmestyi numerot kolme ja nolla. Parin viime viikon ajan kuumin kysymys onkin ollut: miltä nyt tuntuu? Reilu viikko uusille kymmenille siirtymisestä voisin vastata perin lakonisesti: ei miltään. Toista se oli kuitenkin syntymäpäivän aattona.

Niin paljon kuin ikäkriiseistä vuosikymmenten vaihtuessa puhutaankin, olen suhtautunut koko ikäkriisi-käsitteeseen vähintäänkin epäilevästi. Numeroitahan ne vain, sano. 29 vuoden ja 364 päivän kypsässä iässä taisin kuitenkin itsekin kärsiä hetkellisesti ikäkriisistä - mistä syytän lapsettomuuttamme. Myönnän, että olin väsynyt, kenties hieman univelkainenkin, mahdollisesti lievästi stressaantunut ja tulevia illanistujaisiakin olisi pitänyt saada suunniteltua. Ja niinpä ajatukseni ajautuivat saunomisen lomassa tulevaan pyöreiden täyttymiseen ja etenkin siihen, missä ja mitä minä olen saavuttaessani tuon merkkipaalun.

Nuorena, kun kaikki ovet ovat vielä avoinna ja moni risteys kohtaamatta, ihmisellä on taipumus maalailla tulevaisuuttaan ja kenties asettaa itselleen joitain tavoitteita elonsa mutkaiselle polulleen. Paljon on tuo polku mutkineen ja mäkineen tuonut eteeni ja paljon on toivottavasti vielä kohdattavanakin. Monet polullani kohtaamat asiat ovat olleet myös itseni nuoruudessani ennustamia tai oikeammin toivomia. On koulutus, onnellinen avioliitto, vakituinen työ ja mieluisat työtehtävät, oma asunto... Yksi kuitenkin puuttuu. Ei liene tarvetta mainita mihin viittaan?

Pitkin syntymäpäiväviikkoa oli mielessäni pyörinyt erityisesti ajatus nuoruuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Vaikka tiedän, ettei tässä asiassa ole kyse numeroista vaan ihmisestä itsestään, kulminoituu yhden aikakauden päätös opiskeluineen ja baareissa juoksemisineen juuri kaksikymppisyyden päättymiseen. Kaikesta tästä olen kuitenkin valmis luopumaan. Totta puhuen olen luopunut tästä kaikesta jo useampi vuosi takaperin. En enää edes muista milloin olisimme käyneet Rouvan tai kavereiden kanssa viimeksi baarissa heilumassa. Jonkin päättyminen tarkoittaa jonkin uuden alkamista. Tuo jokin uusi tarkoittaa minulle nuoruuden ja parisuhteen vaihtumista perhe-elämään.

Tultuani syntymäpäiväni aattona saunasta koputin Rouvaa olalle ja pyysin lohduttavaa olkapäätä. Hieman naureskellen Rouva kysyi, kärsinkö ikäkriisistä. Kun sitten värisevällä äänellä vastasin myöntävästi, ymmärsi hän välittömästi mistä oli kyse - ja taisipa myös väräyttää hieman omaa ääntään. Todella moni nuoruudessa haaveilemani asia oli ehtinyt toteutua ennen 30:a ikävuotta, mutta isäksi ehtinyt. Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme. Ja aiemmin luvatusti: toivoa!

Kuten edellisessä kirjoituksessani epäilinkin, emme päässeet vielä viime kuussakaan ensimmäiseen inseminaatiohoitoomme. H-hetki ajoittui juuri kuukausi aikaisemmin sovitulle työmatkapäivälle, jota en voinut enää tuossa vaiheessa (tai aikaisemminkaan) perua. Käsi pystyyn virheen merkiksi ja oppia kalloon: seuraavaa kertaa emme aio hukata. Tänä vuonna haluamme asioiden todella etenevät.

Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015.