Näin se on taas reilu kuukausi kulunut edellisestä vuodatuksestani. Tuntuu niin ikävältä kirjoittaa tänne aina pelkkää mutinaa ja narinaa, mutta ei tässä nyt taas oikein muutakaan voi. Kyllä olisi sääbloggaajalla tänään helppoa, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hanget kimmeltää puhtauttaan. Meidän kodin seinien sisällä on kuitenkin vellonut pimeyden hyökyaallot.
Kulunut kuukausi on ollut raskas, niin minulle kuin Rouvallekin. Lapsettomuuden syytä tai ei, mutta olemme molemmat olleet varsin väsyneitä tähän kaikkeen. Siis ihan kaikkeen. Tyhjään syliin ja kaikkeen siihen, mitä se on meidän elämäämme tuonut ja missä kaikessa se näkyy ja tuntuu niin arkena kuin pyhänä. Miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen meidän parisuhteeseen sekä suorasti että epäsuoraan. Miten päivämme tuntuvat tyhjiltä ilman lasta, jonka kanssa väsyä arki-iltaisin ja jonka kanssa touhuta viikonloppuisin. Turhauttavaa, sitä tämä on – myös siinä merkityksessä, jossa lapsettomuus tekee myös meidät turhiksi.
On hirvittävä tunne tajuta päivittäin, kuinka tähän asti meitä yhdistänyt lapsettomuus voi myös repiä meitä erilleen. Miten valtavat voimat sillä paskiaisella on ja miten voimattomaksi se pystyy ihmisen lannistamaan. Miten sen läsnäolon tuntee päivän jokaisena hetkenä, mutta silti se pääsee yllättämään ja iskee kuin varkain, vaikka juuri hetki sitten tajusit sen olevan edessä, takana, molemmat sivuilla ja yläpuolellasi. On musertavaa tajuta, miten voimaton sen edessä on, vaikka sillä ei ole mitään suojanaan ja itsellä on kädessä kaikkein vahvin lapsettomuuden tappava kryptoniitti. Silti se tietää keinot pysyä aina vain vahvana kiusanasi. Tänään, huomenna, kuukauden päästä.
Itse olen jatkanut taisteluani tätä kaikkea julmuutta vastaan runsaalla liikunnalla. Tuntuu hullulta, miten olen oikeasti näillä ikävuosilla ylivoimaisesti parhaassa fyysisessä kunnossa, missä olen koskaan elämässäni ollut. Paitsi fyysistä hyvinvointia, runsas liikunta tuo tällä hetkellä elämääni sen pakollisen määrän henkistä jaksamista, että saan pidettyä pääkopan kasassa ja sieraimet vesirajan yläpuolella. Samaan aikaan töiden ja runsaan liikunnan aiheuttama poissaolo kotoa tuntuu aika-ajoin pahalta – etenkin kun Rouvan jatkuvilta tuntuvat flunssat pitävät hänet enemmän tai vähemmän kotioloissa ja ainakin erossa hänen aikaisemmin rakastamastaan liikunnasta. Vaikka tunnenkin tästä syyllisyyttä ja itsekkyyttä, en uskoisi tilanteen paranevan sillä, että pidän Rouvaa kotona kainalossa murtunein mielin ja räjähdyspisteessä. Voi kun saisimme olla edes molemmat terveitä tämän kaiken keskellä.
Kevätauringon tavoin näen kuitenkin taas etäistä valoa tunnelin päässä. Otimme Rouvan kanssa itseämme niskasta kiinni ja keskustelimme asioista. Itkuksihan se taas meni, mutta onneksi kyyneleet tekevät hyvää niin keholle kuin mielellekin. Nyt jaksamme taas hymyillä ja nauttia siitä rakkaudesta, mitä välillemme on suotu. Se taitaa olla myös sen kryptoniitin sisältämä tärkein alkuaine. Sovimme myös alustavasti mahdollisuudesta käydä purkamassa tuntojamme yhdessä ammattilaisen pakeilla. Pitäisikin soitella tämän asian perään sairaalan suuntaan.
Myös hoitojen suhteen edessä on, jos ei suoraan vihreät, niin vähintään keltaiset valot, kun Rouvan piiitkääksi venähtänyt kierto alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Eikös kevät olekin uuden elämän aikaa..? Tulevat PAS:t pelottavat, mutta luovat silti toivoa risukasaan, joka on ehtinyt hautautua runsaslumisen talven aikana melkoiseen pimeyteen.
Jokohan Joulupukille voisi kirjoittaa kirjeen toivomuslistan kera..?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. maaliskuuta 2018
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Rivi seitsemän oikein on
Tuskaa, pelkkää tuskaa. Sitä oli viimeisen julkisrahoitteisen IVF:mme punktio pari viikkoa sitten. Tämä kolmas IVF oli pitkälti ensimmäisen hoitokierroksemme kaltainen: lääkkeillä oli hyvä ja vahva vaste ja niinpä follikkeleja kertyi huima määrä. Niitä oli kertynyt jopa niin paljon, että pitkään ja kivuliaasti edenneen punktion aikana sitä suorittanut lääkärikin meni sekaisin laskuissaan. Muistelen heidän kuitenkin puhuneen paristakymmenestä munarakkulasta per puoli. Oli siinä taas Rouvalla kestämistä – ja minulla vierestä seuraamista. Eikö tämä voisi olla jo ohi?, ehdin ajatella moneen kertaan. Toisaalta punktio toi hetkellisen helpotuksen Rouvan punktiota edeltävänä yönä alkaneeseen tuskaan, kun hänen olotilansa alkoi käydä ensimmäisen IVF-kierroksen malliin sietämättömäksi.
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
Parikymmentä rakkulaa per puoli. Se on paljon se. Mutta jos oli sato iso, niin samoin oli kova myös kato – edelleen ensimmäisen IVF:n tavoin. Lopputulos oli lopulta 26 kerättyä munasolua, joista vain 16 oli kypsiä. Näistä puolestaan vain 11 hedelmöittyi ja 11 hedelmöittyneestäkin saatiin lopulta pakkaseen talteen vain seitsemän alkiota. Tulos on sinänsä hyvä ja voisipa sitä joku pitää jopa erinomaisena. Tuntuu silti jälleen hurjalta ajatella, että saldoksi jäi loppujen lopuksi vain ~25 % kerätyistä munasoluista. 75 % kato on menetyksenä kova lukema. Toki onnistumisprosentti oli tällä kertaa hivenen ensimmäistä IVF:ää kovempi, jolloin 4/16kpl eli ~17 % selvisi alkioiksi pakkaseen.
Kaikki seitsemän alkiota laitettiin jälleen pakkaseen eikä tuoresiirtoa tehty hyperstimulaatioriskin vuoksi. Kuluneet pari viikkoa onkin mennyt etenkin Rouvan osalta varsin rauhallisissa merkeissä kaikkien turhien riskien välttämiseksi. Eikä hänen olonsa olisi antanutkaan paljon mahdollisuuksia mihinkään riehumiseen, sen verran tukala olo tuntui jatkuvan melko pian punktion jälkeen munarakkunoiden täytyttyä taas nesteellä. Onneksi nyt aletaan olla taas normaalissa päiväjärjestyksessä ja ajatukset alkavat pikkuhiljaa siirtyä tulevien PAS:jen odotukseen, mitä varten joudumme tietysti lusimaan vielä yhden välikierron.
Tällä välin liikunta on muodostunut minulle yhä vain tärkeämmäksi henkireiäksi: olotilani alkaa muuttua suorastaan tuskaiseksi parin päivän liikkumattomuuden jälkeen. En ole vieläkään saanut aikaiseksi järjestää itselleni keskustelupalveluja sairaalan puolelta, vaikka ne ovat alkaneet tuntua yhä paremmalta ajatukselta oman henkisen hyvinvointini kannalta. Niin suuri vaiva kuin se olisikin... Eilen säikäytin itseni ulkoiluttaessani suksisettiäni ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Takana oli tiukka työviikon ja huonosti nukuttujen yöunien myötä päälle jäänyt armoton väsymys ja orastava päänsärky. Sain kuitenkin kipinän lähteä ladulle ja kun totesin yksikseni pikkuhiljaa pimenevässä illassa metsän keskellä suksien toimivan kuin unelma, annoin mennä sen mitä kropasta lähti irti. Ja sitten kaasu hirtti kiinni. Jostain syvältä sisältä kummuneen raivon myötä työntelin menemään kuin raivohärkä. Tunne oli hämmentävä ja pelottava. Meno ei tuntunut miltään, vaikka tiesin lykkiväni itseäni kohti läkähtymistä. En vain saanut hiljennettyä tahtia saati lopetettua tekemistä. Se kaikki tapahtui jotenkin niin automaattisesti ja kaikki se liike oli lukittunut minuun pysyväksi. Ikään kuin menetin itseni hallinnan hetkellisesti.
Vaikka teen salilla mielestäni kovaa treeniä, en ole kokenut siellä vuosien varrella kertaakaan mitään vastaavaa. Toisaalta ehkä tuon kaltainen kokemus vaatii paitsi aerobista tekemistä, myös tiettyä yksityisyyttä. Ihmisten keskellä on helpompi pitää itsensä kasassa, puristi itsestään irti miten paljon hyvänsä. Siitä olen kuitenkin varma, että tuo kokemus lähti liikenteeseen viime aikoina läpikäytyjen kokemusten ja tuntemusten kautta. Paljon tässä saa taas asioita käsitellä, niin tietoisesti kuin alitajuisestikin.
Niin kuin todettua, seuraavaksi edessä on jälleen odottelua yhden välikierron ajan, minkä jälkeen lähdemme tekemään pakastealkiosiirtoja todennäköisesti Rouvan luonnolliseen kietoon. Näistä kuitenkin lisää sitten, kun olemme käyneet seuraavalla suunnittelukäynnillä ja tiedämme itse lisää lääkäri(e)n suunnitelmista. Siihen asti pitäisi vain jaksaa (odottaa).
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Pasha juhla!
Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?
Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.
Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.
Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.
Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Huomenna päivä uus tai toinen eilinen
Siitä on nyt hieman reilu viikko, kun saimme kuulla keskenmenosta. Alkujärkytyksestä on nyt selvitty, mutta varsinainen toipuminen jatkuu vielä varmasti pitkään. Tähänkään helvetin tuleen ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan, vaan on noustava ylös ja jatkettava matkaa, oli se sitten miten raskasta hyvänsä.
Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.
Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.
Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...
Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.
Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.
Olen itseasiassa jopa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti sain kasattua itseäni yhdestä elämäni pahimmasta todeksi muuttuneesta painajaisesta. Kaksiteräisenä miekkana toimiva stressiä ja väsymystä aiheuttava, mutta myös ajatukset muualle pakottava työ sekä kesästä lähtien yhä enemmän mukaansa koukuttanut liikunta ovat näemmä tehneet tehtävänsä. 8–10 tunnin työpäivät ja pari tuntia salia päälle – eipä siinä ehdi juurikaan murehtia elämän viheliäitä vastamäkiä. Vaikka viime viikonloppu muistutti pelottavan paljon vuoden takaisista tunnelmista psykologikäynteineen, on siitä menty eteenpäin jo niin monta askelta, etten ole enää niinkään huolissani itsestäni. Sen sijaan Rouvan osalta kannan yhä huolta päivittäin.
Siinä missä raskauden käynnistyttyä ja edettyä olin superkateellinen Rouvalle siitä, että hän sai yksinoikeudella kuulostella tuntemuksiaan, ovat osat kääntyneet nyt päinvastoin. Tekisin edelleen mitä vain ottaakseni kaiken keskenmenoon liittyvän fyysisen tuskan pois häneltä – tai edes puolet siitä. Valitettavasti Rouva joutuu kantamaan vähintään kaksinkertaisen taakan kestämällä keskenmenon aiheuttaman henkisen paineen lisäksi myös sen fyysisen puolen. Onneksi edellisen kirjoitukseni mukaisesti kaavinta sujui sentään ongelmitta eikä sen aikana havaittu mitään erikoista. Rouva toipui toimenpiteestä fyysisesti muutamassa päivässä ainoina oireinaan pientä kipuilua kohdun seudulla sekä hitusen yhtenä iltana noussut lämpö. Ensi viikolla hänenkin olisi tarkoitus palata töihin. Jospa se toisi sopivasti muuta ajateltavaa ja paluu arkeen veisi taas muutaman askeleen lähemmäs kokonaisvaltaista toipumista.
Yksi katkerimmista paikoista keskenmenon toteamisen jälkeen oli pari viikkoa sitten mainitsemani plussanneiden vertaistukiryhmän jättäminen FB:ssa ja paluu takaisin lapsettomien vertaistukiryhmään. Vaikka muutoksessa oli teknisesti ottaen kyse pelkästä FB-ryhmästä toiseen siirtymisestä, oli sillä meille valtava symbolinen merkitys. Siirtymisen myötä jouduimme virallisesti jättämään meille niin tärkeäksi muodostuneen plussaamisen ja koko raskauden taaksemme. Sain todella taistella lukiessani plussanneiden ryhmälle kirjoittamaani jäähyväistekstiä Rouvalle, että sain luettua sen ääneen loppuun asti. Pitäisiköhän minun sittenkin vielä harkita alanvaihtoa itkuvirsien kirjoittajaksi? Samoin sain vasta loppuviikosta kirjoitettua tervehdyksen kovasti huvenneelle lapsettomien ryhmälle, jonka yksi jäsen oli jo ehtinyt ihmetellä paluutamme. Joskus pienet asiat ovatkin niitä isoimpia...
Mitä sitten seuraavaksi? Noh, sitä jo mainittua toipumista nyt ainakin. Vaikka työ ja liikunta tarjoavat helppoja tapoja kääntää ajatukset omille taajuuksilleen, yritän käsitellä ja purkaa tapaht... ei: keskenmenoa parhaani mukaan, jotta pääsen sen yli ja voin jatkaa kohti seuraavia haasteita. Kuten on tullut jo pariinkin kertaan todettua, kaavinnan kanssa ei onneksi ilmennyt pelkäämiämme ongelmia. Seuraavaksi joudumme odottelemaan kaavinnassa otettujen näytteiden tuloksia jopa yli kuukauden. Samalla odotamme Rouvan HCG-arvon laskevan normaalille tasolle, mikä indikoisi kohdun tyhjennyksen onnistuneen. Emme voi siis jälleen kerran tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, että keskenmenon syyksi ei paljastuisi mitään mahdollisesti toistuvaa ja että kohtu todella saatiin tyhjäksi odottamaan seuraavaa yritystä.
Jos kaikki menee hyvin, voinemme yrittää seuraavaa PAS:a pakkaseen jääneillä kahdella alkiolla 1–2 kk:n kuluttua. Ja jos siirron kanssa ei tärppää, toivomme ehtivämme suorittaa mahdollisen toisen IVF:n vielä ennen kesän hoitotaukoja. Ehdimme jo puhua Rouvan kanssa myös yksityisten palveluiden käyttämisestä, mutta ehkäpä tällä aiheella spekulointi on tässä vaiheessa vielä liian aikaista. Siihenkin on joka tapauksessa alettava pikkuhiljaa varautua, alkaa nimittäin käydä liian suureksi tuska kaiken tämän odottamisen kanssa.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Lapsettomuudesta selviytyminen 101
Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)