Työhymiö :)

Jos oli viimeiset uutiset Heikkoja tuloksia lapsettomuushoitojen etenemisen suhteen, niin onhan tässä välillä tapahtunut paljon muutakin. Pitkän mietinnän päätteeksi nimittäin otin ja vaihdoin taas työnantajaa – takaisin sen saman työnantajan leipiin, jonka palveluksesta poistuin reilu vuosi takaperin.

Ja minkälainen vuosi se olikaan. Ikään kuin kahdessa keskenmenossa ei olisi ollut jo tarpeeksi käsittelemistä. Ei, samaan aikaan myös hyppäsin työrintamalla tuntemattomaan: uuteen taloon, uusiin vastuisiin, uusien ihmisten pariin tekemään töitä itselleni vieraan teknologian parissa. Olihan siinä opettelemista ja ihmettelemistä – ja opettelun ja ihmettelyn parissahan tuppaa menemään aikaa. Työpäivät venyivät, toisinaan myös jaksaminen. Taisin ehtiä pitää vapaita saldotunneilla peräti kolme viikon mittaista jaksoa. Ja näkihän sen naamastakin: jossain kohtaa olisin voinut alkaa vuokrata silmäpussejani pienten kengurunpoikasten varapesinä. Pahimpia aikoja olivat kevät 2016 sekä vuodenvaihde 2016–2017. Loppuvuodesta mukaan alkoivat tulla myös nukkumisvaikeudet levottoman unen ja aamuheräilyn muodossa: klo 05, 05:30, 05:50, 06... Alkuvuodesta en enää edes muistanut milloin olisin herännyt viimeksi herätyskellon ääneen, kun kuuden jälkeen uni oli jo niin katkonaista, että koin helpommaksi ponkaista ylös ja suunnata työmaalle.

Nyt olen sitten ollut muutaman viikon uuden vanhan työnantajan leivissä, minä aikana olen löytänyt taas hymyn, joka loistaa kasvoillani työmatkoilla molempiin suuntiin. Siinä missä työasiat jäivät kovasta yrityksestä huolimatta aikaisemmin painamaan mieltäni, huomaan nyt ajattelevani usein työasioita positiivisessa mielessä. Sormeni suorastaan syyhyvät, kun haluaisin jatkaa kesken jääneitä tehtäviäni. Ja miten hyvän fiiliksen tästä kaikesta voikaan saada! Tiedän, alkuhuumahan se on rakkaudessakin. Mutta en voi silti lakata ajattelemasta, että olisin löytänyt taas sen saman palon tehdä töitäni, mikä minulla oli joskus vuosia sitten.

Ja näkyyhän tämä väistämättä myös kotona. Uskoisin Rouvankin arvostan sitä, etten ole kotiin tulessani enää rättipoikkiväsynyt ja mieleni on huomattavasti aikaisempaa virkeämpi. Kevät ja alkava kesä ei yksinkertaisesti saa mennä nollaenergioilla sohvalla maatessa! Tarvitsemme molemmat, sekä minä että etenkin Rouva, kaiken hyvän ja positiivisen energian pian alkavaan toiseen IVF-kierrokseemme. Jokohan tästä tulisi se kaksi vuotta sitten mainitsemani elämäni kevät?

Loppuun haluan naputella myös tuntemuksiani edellisessäkin kirjoituksessa mainitsemastani vierailusta kummityttömme luokse: sitä kohtaamista on kyllä edelleen hämmentävän vaikeaa pukea sanoiksi. Tiedostan edelleen, että lapsettomuuteen kuuluva "hyväksyn jotkut raskauset/lapset, mutta en toisia"-moodi elää minussa edelleen jollain tasolla, mutta viime aikoina minulla on alkanut olla yhä useammin tunne siitä, että olen alkanut pitää toisten lapsista ja osaan suhtautua heihin niin kuin lapsiin varmaan kuuluukin (?) suhtautua. Ei liene silti yllätys, että kummityttömme on se tähän asti ihanin pakkaus, joka eteeni on sattunut. Pakahdun, se kai se sana sitten on. Kummityttöäni seuratessa en tunne kateutta, en katkeruutta. Se on pelkkää puhdasta rakkautta.

Negatiivisten tunteiden puuttumisesta huolimatta myös kummitytön kanssa leikkiminen ja hänen sylittely herättää edelleen sen pohjattoman kaipuun oman sylin täyttämiseksi. Ja niin ympyrä sulkeutuu – jälleen kerran: haluan elämäni kevään...

Lapseton hyytyy odotteluun

"Nyt olemme sitten taas vaihteeksi odottelumoodissa.", kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani Vuosi 2016, hyvänlaatuinen kasvain hetki ennen vuoden vaihtumista. Vuosi 2017 alkaa sillä, mihin edellinen päättyi: odottelua, odottelua ja vielä vähän odottelua.

Kuten arvata saattaa, odotimme vuoden alussa kuumeisesti sekä kromosomi- että hyytymistekijätutkimusten tuloksia. Viime viikon lopulla tuo odotus sitten päättyi, kun Rouva kävi minun työkiireiden takia itsekseen tarkistuskäynnillä naistentautien polilla. Pitkä odotuksemme palkittiin sekä hyvillä että huonoilla uutisilla. Tärkeimmät ensin: kromosomit ovat molemilla kunnossa, mikä oli meille molemmille tietysti suuri helpotus. Tuolta puoleltahan olisi käsittääkseni voinut löytyä vakavampaa ja vaikeampaakin syytä lapsettomuuteen. Tämän osalta olisi siis taas yksi tekijä pois lapsettomuuteemme johtavista tekijöistä ja pelkolistalta.

Sen sijaan Rouvan verikoetuloksessa oli näkynyt heikko positiivinen tulos hyytymistekijätutkimuksessa. Ihan täytttä varmuutta tälle ei kuitenkaan vielä saatu, koska tutkimus oli tehty liian lähellä raskauden päättymistä / kaavintoja, jotka voivat kuulemma vaikuttaa tutkimustulokseen. Jos tulos on todella positiivinen, on onni onnettomuudessa tietysti se, että tuohon vaivaan on olemassa lääkitys. Oikeastaan koenkin itse, että ikävin puoli tässä koko kuviossa on se, että lääkärin suosituksesta joudumme tekemään hyytymistekijätutkimuksen uudestaan asian varmistamiseksi. Lisäsyy tähän on myös se, että osa verinäytteistä oli pilaantunut matkalla tutkimukseen. On nimittäin niin, ettei paikkakuntamme laboratorio tee ainakaan kaikkia tutkimuksia itse, vaan näytteet lähetetään Tampereelle varsinaisia tutkimuksia varten. Järjestelyä on kritisoitu jo aiemmin tutkimusten viivästymisen vuoksi – ja tässäpä toinen syy kritiikkiin. Kukahan tämän järjestelyn myötä taas voittaa, kun tutkimuksemme joudutaan tekemään uudestaan? Jokatapauksessa, jotta tulokset olisivat luotettavia, joudumme odottamaan kontrolliverikoetta maaliskuuhun asti, minkä jälkeen odotamme tietysti vielä tutkimuksen tuloksia. Huoh. Eikö tämä odottaminen pääty ikinä?

Rouva ilmoitti tuloksista viestitse puhelimella, enkä kesken työpalaverin viestejä kiireessä lukiessani tajunnut niistä muuta kuin negatiivisen ja heikon positiivisen tuloksen. Kun Rouva kotiin saavuttuani tavasi edessä jälleen olevan odotusta, revin totaalisesti pelihousuni: haluan asioita eteenpäin NYT! Sisäinen pessimistini nostaa väkisin päätään huutaen: keväällä eteen tulee taas jotakin viivästystä, joten turha odottaa mitään tapahtuvaksi ennen kesätaukoa. Eli katellaan syssymmällä. Eikö nyt vihdoin olisi jo meidän vuoro?

Kävimme viikonloppuna vierailulla veljeni luona, jossa saimme vihdoin viettää paremmin aikaa varsin tuoreen kummityttömme, 9kk, kanssa. Ja kuinka ihana ja suloinen pakkaus hän onkaan! En olisi millään malttanut pysyä tuosta ihanuudesta erossa ja koin aitoa pettymystä siitä, ettei hän halunnut olla itselleen vieraiden ihmisten sylissä. Olisin halunnut vain mutuuttaa tyttöä sylissäni ja naurattaa häntä ilmeilyllä ja lentokoneleikeillä. Ja kerrankin kun minulla on tämmöinen fiilis, alkaa lapsi itkeä heti kun nostan hänet syliini. Just my luck. :-D

Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin tuon pienen taaperon seurassa. Koko viikonlopun aikana tunsin aitoa ja syvää surua lapsettomuudestamme vain kerran – ja tuolloinkin sain pidettyä kateuden karvaat kyyneleet sisälläni. Samalla viikonloppureissumme teki myös hyvää lapsettomuuden kokemukselleni. Vaikka en ole missään vaiheessa kuvitellut vauva- tai lapsiperhe-elämää helpoksi, avautuu lapsettomalle arjen kuviot luonnollisesti parhaiten näkemällä kiukkuitkut, aamuherätykset ja kasvavina silmäpusseina vanhemmista näkyvä väsymys vierestä, autenttisena totena.

Voin silti sanoa täysin vilpittömin mielin: tuota minä haluan. Olen halunnut sitä jo monta vuotta.

Jäi se risti: Jäiset ristiäiset

Oho, edellinen teksti syntyi 2kk 1pv sitten! Taitaa olla korkea aika kirjoitella taas tilannepäivitystä.

Alkuvuodesta elämämme sekoittaneesta keskenmenosta tuli sitten toden teolla pidempiaikainen painajainen. Paitsi että se murensi hetkellisesti maailmamme totaalisesti, menetimme tuon järkyttävän tapauksen seurauksena jopa koko kevään lapsentekoyrityksen osalta. Eipä ole jälleen kerran oikein edes sanoja kuvaamaan niitä tuntoja, joita näin jälkikäteen alkuvuoden tarkastelu herättää – lukuunottamatta niitä samoja vanhoja tuttuja: kateus, katkeruus, epäreiluus...

Viimeisimmän kaavinnan yhteydessä laskeskelimme lääkärin kanssa aikatauluja ja asiaa hoitavien tahojen kesätaukoja yhteen. Vaikka tuossa vaiheessa mahdollisuuksia uuden siirron ehtimiseen ennen kesää olikin, pidin jo tuolloin varmana sitä, ettemme siirtoon enää ennen kesää ehtisi. Pessimismi tuntuu olevan tässä vaiheessa ainoa oikea tapa suhtautua tulevaan. Ja realismiksihan ne aatokseni sitten osoittautuivatkin, kuten saimme pitkän kierron omaavan Rouvan kanssa myöhemmin todeta.

Eikä ole kevät noin yleisestikään helpolla päästänyt. Ystäväpiiri tuntuu lisääntyvän yhä kiihtyvällä tahdilla ja oma sietokykyni muiden vauva- ja lapsiuutisten, somepäivitysten ja erityisesti "kyllä lapsiarki on sitten vaikeaa"-narinoiden osalta on tuntunut ottaneen melkoista takapakkia. Tiedän, etteivät he tarkoita kuulumisillaan pahaa (eihän niitä ole edes osoitettu meille). Tuntuu silti hullulta lukea läheisten valitusta arkisista asioista, joista olen itse suorastaan haaveillut pian neljä vuotta. Ja ennen kuin joku ehtii kommentoida: Tiedän näkeväni asiat tässä kohtaa oman kapean putkinäköni läpi ja ettei lapsiarki ole aina pumpulissa lekottelua. Yöherätykset ja pyllyn pesemiset tuntuvat silti aika pieneltä neljän vuoden lapsettomuuden ja semituoreen keskenmenon jälkeen.

Toinen merkki kevään raskaudesta (hoho, tulipas ihan vahingossa osuva sanavalinta) oli myös ensimmäinen itkukohtaus taas pyörimään saadussa vertaistukiryhmässämme. Melkein vuosi ryhmän alkamisen jälkeen, yhtäkkiä ja yllättäen huomasin tunteiden nousevan pintaan kertoessani muille ultrasta, jossa saimme kuulla keskenmenostamme. Hätkähdin reaktiotani itsekin: enkö siis sittenkään ole käsitellyt asiaa vieläkään kokonaan? Suoraan sanottuna harmitti, että Rouva oli mukana ryhmässä jatkaen tarinaamme, kun en itse siihen heti kyennyt. On se sitten kovapäisyyttä tai sisukkuutta, mutta juuri noita tilanteita haluaisin harjoitella käsittelemään ja selviämään niistä. Kasaamaan itseni ja jatkamaan vaikka väkisin, hammasta purren. Tuota sisukkuutta tarvitsin myös pari viikkoa takaperin ristiäisissä, joissa minusta tuli veljeni esikoisen (pakana)kummi.

Ristiäisistä mieleen jääneitä asioita:

1. Monista asioista voi selvitä hammasta purren, oli ahdistus kuinka suurta hyvänsä.
2. Pakanakummi on papille kakkosluokan kansalainen kirkkoon kuuluvaan sylikummiin verrattuna.
3. Kummin viran voi hoita myös pitämättä vauvaa sylissä missään vaiheessa ristiäisiä.

Eihän se helppoa ollut. Suurin ja pahin ahdistusaalto hyökyi mieleeni paria tuntia ennen ristiäisiä, kun olimme lähdössä kohti pelipaikkaa. Hetken ajan en ollut varma, pystynkö siihen. Voinko toimia kummina pienelle vauvalle, joka on kaikkien huomion keskipisteenä ja siten myös kaikkien puheissa pitkin päivää? Osaanko hymyillä oikeissa kohdissa? Pystynkö olemaan itkemättä tilanteemme surkeutta? Voin, osaan ja pystyn. Syliin ottamiskyselyt vältin ankaraan flunssaani vedoten. Saattoihan siellä taustalla olla muitakin syitä... Myönnän silti, että ajatus kummiudesta on edelleen melkoinen mörkö takaraivossani. Kuinka saan ikinä käännettyä mindsettini oikeaan asentoon tuon itselleni vielä vieraan pienen ihmislapsen elämään osallistumiseksi?

Toinen mieltäni askarruttava asia on luonnollisesti tuleva.  Seuraavia askeleita pääsemme ottamaan oletettavasti joskus elokuun tienoilla. Toivottavasti aurinko jaksaa paistella, koska jotenkin minulla on semmoinen fiilis, että energiaa tarvitaan syksylle. Tapahtui meille mitä tahansa.

Häpeämättömät tunteet, ikuisesti

Näin pääsiäisen loppumetreillä jatkan edellisen Pasha juhla! -kirjoitukseni tunnelmissa. Kotioloihin keskittyneen pääsiäisen viettomme keskeytti vierailu ystäväpariskunnan luona. Olen tuntenut pariskunnan miespuoliskon nuoruudestani saakka, joten ystävyytemme on sitä vuosien vierimistä kestävää pysyvää laatua. Kuten arvata saattaa, merkittävin eromme on perheen päälukumäärä. Ystävämme odottavat kolmattaan saapuvaksi maailmaan aivan lähiviikkoina, ja minua alkoikin pitkästä aikaa aidosti ahdistaa ennen vierailureissulle lähtemistä.

Olemme viestitelleet toisen ystäväni kanssa lähiaikoina hieman tiiviimmin hänen vaikean elämäntilanteensa takia. Kuin yhdestä suusta totesimme viesteissämme pääsiäisen vapaiden olevan melkoinen kaksiteräinen miekka: ylimääräinen lepoaika tulee kyllä molemmille enemmän kuin tarpeeseen, mutta se tarkoittaa myös aikaa antaa pääkopalle lepoa arkirutiineista, mikä tarkoittaa automaattisesti muiden asioiden märehtimistä. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että lapsettomuus huomasi taas tilaisuutensa koittaneen iskien säälimättä murehtivan miehen mieleen. Se paskiainen.

Ikävästä tunnelmasta huolimatta menimme sovitulle vierailulle ystäviemme luokse – ja se olihan epäilyistäni huolimatta jälleen kerran sen arvoista. Olkoon kuinka bitter sweettiä tahansa, mutta kyllä lasten spontaanit hymyt ja nappisilmätuijotukset ovat aina itku kurkussa kotona mököttämistä parempi vaihtoehto. Ja taisipa niistä leikeistä ja sylittelyistä nauttia myös ipanatkin. :) Valitettavasti paluu kotiin runnoi jo hymyyn kääntyneitä huulia takaisin maata kohti. Kotona oli sen hulinan jälkeen yksinkertaisesti liian hiljaista.

Lapsettomuuden nostamat tunteet jaksavat edelleen hämmentää minua. Oikeastaan tässä kohtaa herää myös kysymys, lakkaavatko ne koskaan sitä edes tekemästä. Tai vielä parempi: lakkaako lapsettomuus koskaan herättämästä tunteita minussa? Oma paras arvaukseni on: tunteita nousee pintaan nyt, aina ja ikuisesti, mutta jossain kohtaa niiden kanssa voi oppia elämään. Uusimman Simpukka-lehden (1/2016) pääkirjoituksessa Miia Rajamäki kirjoittaa lapsettomuuden nostamista tunteista otsikolla "Häpeälliset tunteet":

"Voisi olla paikallaan pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden raskaudesta tai vastasyntyneestä en jaksanut olla ihan niin täysillä ja vilpittömän iloinen vuosina 2005–2007. – – Sekin hävettää, että olin kateellinen toisen onnesta, kun ei se sitten kuitenkaan ollut minulta pois."

Haluaisin vastata Rajamäelle seuraavasti:

Eikä voisi ja eikä hävetä! Elin omat toistaiseksi vaikeimmat hetkeni lapsettomuuden nostamien tunteiden osalta vuoden 2014 lopulla ja nuo tunnekuohut olivat myös pääasiallinen katalyytti tämän blogin aloittamiseksi. Lapsettomuuden aiheuttamat synkät ja pelottavan voimakkaat tunteet olivat tärkein syy työpsykologikäynneilleni, joiden tärkeimmän opin haluan kerrata vielä kerran jakaen sen myös Sinulle: Kukaan ei valitse tunteitaan. Ne tulevat silloin ja sellaisina kuin ne haluavat tulla. Tiedän, ettet kehota kirjoituksessasi tukahduttamaan tunteita. Pohdintasi tuntuvat silti päinvastaisilta psykologini ohjeisiin ja omalla kohdallani tärkeimpään selviytymiskeinoon nähden: ole sitä mitä olet, älä jotain sellaista, mitä muut odottavat sinun olevan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuu joltain aivan muulta. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, lukuisat läheiset ystävämme ja tuttumme ovat saaneet kuluneiden 3,5 vuoden aikana lapsia enemmän kuin jaksan muistaa tai pysyä laskuissa perässä. Joitakin olen kyennyt onnittelemaan heti tiedon saatuamme, osaa en vielä tänäkään päivänä. Enkä aio pyytää onnittelemattomilta tutuiltani anteeksi. En aio olla pahoillani siitä, että oman elämäntilanteeni (lue: elämän epäreiluuden) vuoksi olen ollut itse sisäisesti niin rikki, etten ole voinut onnitella ja painaa sitä perhanan Like-nappia. En aio myöskään tuntea enää koskaan tippaakaan häpeää siitä suunnattomasta kateuden tunteesta, jota olen viimeiset vuodet kantanut mukanani ja josta olen jopa kertonut avoimesti lähimmille ystävilleni. Ei se kateuden tunnekaan ole niiltä kateuden kohteilta pois.

Loppuun vielä lyhyt tilannekatsaus: Saimme viime viikolla kaavintanäytteiden tutkimustulokset, joiden mukaan mola- eli rypäleraskausepäilyt osoittautuivat turhiksi. Vaikka epäily ei ollut vahva, sai negatiivinen tulos silti aikaiseksi taas yhden helpotuksen huokauksen. Olen alkanutkin yrittää varovaisesti siirtää ajatuksiani kohti seuraavaa siirtoa, alkaa niin tympiä tämä suossa tarpominen. Voisi vaikka tuo kirkkaasti viime päivät killottanut aurinko alkaa tehdä pikkuhiljaa tehtäväänsä mielenpiristäjänä! Seuraava steppi olisi parin viikon päähän varattu jälkitarkastus, jossa lähitulevaisuuden jatkosta päätettäneenkin sitten tarkemmin. Onpahan taas mitä odottaa...

Pasha juhla!

Voihan lasten juhlapyhät... Tänään vietettävä palmusunnuntai tarkoittaa ovikellon soimista ortodoksiseen kristillisyyteen liittyvän virpomisperinteen vuoksi. Siinä missä muut ns. lasten juhlapyhät menevät lapsettoman osalta pääosin ohitse omalla painollaan, tuo palmusunnuntai ainakin minulle paineita ja vähän suruakin. Lapsettomina (ja kirkkoon kuulumattomina) emme luonnollisesti itse vietä pääsiäistä perinneruokia kummemmin. Satumme kuitenkin asumaan alueella, jonka asukkaat ovat lähes pelkästään lapsiperheitä. Niinpä palmusunnuntaina ovikelloamme soittelevat niin lähinaapuriemme lapset kuin meille tuntemattomatkin kersat – ja minua ei yhtään kiinnostaisi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten olen osannut kehittää virpojista itselleni tällaisen riesan, koska omasta asenteestanihan tässä on etupäässä kyse. Tulkintani mukaan asiassa yhdistyvät nätiksi pikku ahdistuspaketiksi lapsettomuus, kirkkoon kuulumattomuus sekä haluttomuus palkita itselle täysin tuntemattomia lapsia heille epäterveellisillä makeisilla. Itselleni toimituksesta jää käteen liian nopeasti ja usein väärin lasketeltu loru, pelko kissojen karkaamisesta toimituksen aikana sekä hätäisesti kokoon massatuotantona kyhätty pajun oksa parilla helposti irtoavalla koristeella – jota emme voi pitää esillä em. kissojen takia. So why bother?

Helpointa olisi tietysti olla poissa kotoa, mutta koska virpomisaikaa ei ole säädelty tarkemmin, tarkoittaisi tämä koko päivän kestävää pakoilua. Ei kätevää. En myöskään halua alistua ja luikkia häviäjän tavoin karkuun trulleja ja muita pakanaperinnemönkiäisiä. Toinen vaihtoehto on teeskennellä olevansa pois kotoa, vaikka tämä ei pitäisikään todellisuudessa paikkaansa. Olisiko se ollut viime vuosi, kun vedimme ronskisti sälekaihtimet ikkunoihin ja pelasimme Rouvan ja hänen pikkuveljensä kanssa lautapelejä ovikellon pimputusta kuunnellen. Olihan se sekin kokemus! Kolmas ja neljäs vaihtoehto on avata ovi visiteeraajille ja joko sanoa suoraan ettemme ota vastaan noitumisia tai palkita virpojat nöyrästi makeisilla. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole ongelmaton: Vanhemmat eivät tunnu opettavan jälkikasvulleen nykyisin käytöstapoja, minkä seurauksena onnenkalujen heilutus alkaa tutun mantran tahtiin kun ovea ehtii vähän raottaa. Virpomisen vastaanottaminen tarkoittaa puolestaan siihen varautumista sekä sen tosiasian nielemistä, ettei tuossa suut korviin asti ylettyvään hymyyn niin lapsilta kuin lasten ulkonäöstä huvittuvilta aikuisiltakin vetävässä perinteessä saa tänäkään vuonna olla itse mukana kuin kadehtivana sivustaseuraajana.

Näitä asioita pohtiessa se sitten hurahti lomaviikon loppu ja palmusunnuntai tuli eteeni kuin varkain. Kävimme vetämässä päivällä reilunmittaiset salitreenit ja palattuamme näimme portailla paljastavat jalanjäljet: olimme olleet oikeaan aikaan poissa. Sittemmin ovikello ei ole soinut – ja hyvä niin. Fiilis on tällä hetkellä sellainen, etten kaipaa lallattavia lapsia ovelleni ihmettelemään, miksi virpomisperinne ei kiinnosta nyrpeän näköistä naapurin setää.

Niin, onneksi on tuo liikunta. Se pelastaa monelta. Erityisen tärkeäksi minulle on muodostunut salitreenaus, jota olen harrastanut viime heinäkuusta alkaen eli yhdeksisen kuukautta. Sain Rouvalta joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen, jossa kävinkin nyt loman kunniaksi perjantaina. Onnekseni löysin arkistoistani myös vanhat mittaustulokseni vuodelta 2010 ja pääsin vertailemaan tuloksia eli tarkistamaan ihan paperilla, onko treenini purrut. Ja onhan se! Vaikka ikää on edellisestä mittauksesta tullut mittariin lisää 5,5 vuotta ja 30 ikävuoden maaginen rajapyykkikin on jo ylitetty, olivat tulokseni parantuneet varsin mukavasti. Mittauksen suorittanut asiantuntijakin kehui tuloksiani "erinomaisiksi". Lihasmassani on kasvanut kolmisen kiloa, kun taas rasvaa on lähtenyt jopa 3,5 kg pois. Mainittakoon, että painoindeksini oli vuonna 2010 21,3 ja nyt 2016 21,7 eli suomeksi ihanteellinen. Ja kun painoni on pysynyt mittausten välillä jokseenkin samana, on kropastani poistunut rasvaa ja tullut lihasta tilalle. Itseasiassa kropassani on tuoreimman mittauksen mukaan jopa liian vähän rasvaa. :D Eipähän tarvitse morkkistella jatkossa ihan niin paljon, jos erehtyy välillä herkuttelemaan mielenlaadun parantamiseksi.

Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen siitä, miten tärkeäksi liikunta on minulle kuluneiden 9 kuukauden aikana muodostunut. Kunnon hikitreeni puhdistaa pään kaikesta muusta ja huolet ja murheet tuntuvat poistuvan kropasta hikikarpalo kerrallaan. Ja on se vain mystistä, miten itsensä rääkkääminen voikaan antaa niin paljon energiaa, vaikka vaikutuksen voisi kuvitella olevan jokseenkin päinvastainen. Tästä on siis hyvä jatkaa. Ehkäpä buukkaan itselleni tsemppariksi kolmannen kehonkoostumusmittauksen ensi vuodeksi! Hmm, saisikohan sen jotenkin palmusunnuntaille? Yhdistyisi kaksi hyötyä yhdelle käyntikerralle...