Rouvan sisällä on nyt elävä alkio. Hämmentävää. Rouvan kohdussa on ihmislapsen alku, joka on osa meitä molempia. Tuplahämmentävää. PAS oli erittäin nopea toimenpide, jossa minusta ja Rouvasta tehty alkio makoili ensin petrimaljalla, josta se imaistiin katetriin ja ruiskautettiin sieltä edelleen Rouvan kohtuun – ja kaikki tämä tapahtui parissa minuutissa. Triplahämmentävää. Ei varmaan tarvitse erikseen ihmetellä, että vielä vuorokausi ennen tätä alkio oli syväjäädytetty nestemäisellä typellä lähelle -200 pakkasastetta..?
PAS on nyt siis suoritettu – sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen joulutaukoa. Vaikka oloni on ollut hyvinkin neutraali viimeisen kuukauden ajan, toi ensimmäinen PAS:mme vielä näin vuoden loppuun eteeni kaksi helpotuksen huokausta: Ensimmäinen hyvä uutinen oli se, että ehdimme sittenkin tehdä PAS:n vielä ennen joulutaukoa. Toinen vielä suurempi uutinen oli se, että saimme alkion siirrettäväksi. Nopean johtopäätöksen mukaisesti myöskään alkioiden selviytyminen pakastuksesta siis ei pitäisi olla raskautumisen esteenä.
Ensimmäistä PAS:amme varten neljästä alkiostamme sulatettiin kaksi, joista siis vain toinen selvisi sulatuksesta. Toiselle rakkautemme hedelmälle tämä oli liikaa. Nyt kun alamme puhua jo ihmisen alusta, huomaan suhtautuvani jopa alkioihimme aivan eri tavalla kuin olen suhtautunut rakkausnesteisiimme tähän asti. Hullua sinänsä, koska noin yleisesti suhtautumiseni esim. abortteihin on hyvinkin liberaali enkä suinkaan pidä alkiota vielä siinä mielessä elävänä ihmisenä. Lienee kuitenkin täysin luonnollista, että ajatustapa muuttuu kun kyse on omasta alkiosta – ja kun jopa alkion aikaansaamista voi pitää suurena työvoittona näin 3,5 vuoden tahkoamisen jälkeen!
PAS:n jälkeen Rouva meni jälleen ihan höpöksi uudesta tilanteestamme. Tuolla se edelleen googlailee kaiken mahdollisen ja varmaan mahdottomankin PAS:ihin liittyvän. :-) Itse olen puolestani ollut melkoinen viilipytty sitten punktion. Jotenkin punktion onnistuminen ja alkioiden saaminen oli minulle niin suuri helpotus, etten ole osannut ottaa kierroksia sen jälkeisistä tapahtumista. Rouva ihmetteli tätä tänään jopa ääneen, mutten osannut antaa hänellekään sen parempaa vastausta viileästä suhtautumisestani tuoreimman kierron vaiheisiin ja itse siirtoon. Vaikea sitä on hepuloida jos ei hepuloituta!
Innottomuudestani ei tule kuitenkaan päätellä, ettenkö olisi asiasta onnellinen. Tietenkin olen. Parhaan tulkintani mukaisesti en vain uskalla antaa itselleni lupaa hypettää siirtoa ja mahdollista raskautta. Todennäköisyyksien valossahan tilanne näyttää varsin hyvältä: alle 40-vuotiailla naisilla (mitä Rouva siis on) todennäköisyydet raskautumiselle pyörivät 30–50 %:n välillä. Viime kerralla kirjoittamani mukaisesti kolmesta esteestä yksi on nyt ylitetty, mutta kaksi siintää edessä: saimme alkion siirrettäväksi, nyt sen pitäisi vielä kiinnittyä ja mahdollisen raskauden olla kestävää sorttia. Eli edellisen otsikon sanoin: PAS – Piina Alkaa Siitä. Elämme nyt virallisesti piinaviikkoja.
On vaikea kuvailla sanoin niitä tunteita, joita pelkkä ajatus raskaustestiverikokeeseen meneminen herättää – puhumattakaan positiivisesta tuloksesta. Siinäpä sitä on tosiaan joululahja- ja uudenvuoden toivetta kerrakseen. En halua tai aio kuitenkaa kehittää asiasta itselleni väkipakolla mieltä painavaa mörköä takaraivooni. Seuraavaksi aion keskittyä täysillä joulun viettoon keräten hyvän ruoan ja riittävän levon avulla voimia tulevaa vuotta varten. Kävipä meille ensimmäisen PAS:mme kanssa miten hyvänsä, tulemme noita voimia tarvitsemaan.
PS. Ehdotin Rouvan kohdussa olevan alkion projektinimeksi Pasia, mikä ei saanut ihan odotettua vastaanottoa... :D
tiistai 22. joulukuuta 2015
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
PAS - Piina Alkaa Siitä
Oho, minnekäs kuluneet 1,5 kuukautta oikein hurahtivat?! Toisaalta: eipä tässä ole ollut viime aikoina juuri raportoitavaakaan. Lokakuussa suoritetussa ensimmäisessä IVF-hoidossa saimme mahtisadoksemme peräti 24 munasolua. Munasoluja tippui kuitenkin punktion jälkeen vaihe vaiheelta varsin rankalla kädellä pois pelistä, lopputuloksena neljä pakastettua alkiota (1/6 alkuperäisestä kerättyjen munasolujen määrästä). Suuren follikkelimäärän ja sen aiheuttaman hyperstimulaatioriskin vuoksi emme tehneet IVF:n päätteeksi tuoresiirtoa, vaan jouduimme yhden kierron mittaiseen karenssiin. Nyt alamme olla taas ns. back in business.
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
Välikierto on nyt siis lusittu ja olemme ehtineet käydä myös seurantaultrassa. Suureksi helpotukseksemme kaikki näyttää Rouvan tilan osalta hyvältä ja ehdimme kuin ehdimmekin tehdä ihkaensimmäisen PAS:mme vielä tämän vuoden puolella – viimeisenä mahdollisena päivänä. Ja voi vimpeli, että jänskättää! Olisi niin helppoa nähdä kaiken tämän olevan ennalta järjestettyä ja uskoa joulun ihmeeseen. Ja on kai siihen vähän uskottavakin? Kuka arvaa, mitä toivon tänä vuonna joululahjaksi? :D
Silti... Silti epäilyttää. Silti ahdistaa. Silti pelottaa. Pelottaa epäonnistua nyt, kun olemme kulkeneet tämän pitkän ja kivisen polun tänne saakka. Pelottaa kohdata ylitsepääsemätön este nyt, kun olemme kiivenneet jo niin monen esteen ylitse. Pelottaa, ettemme koskaan saa raskautta aikaiseksi ja vajoan takaisin siihen pimeyden laaksoon, jossa olen jo pitkin lapsettomuuttamme aika-ajoin kulkenut ja josta olen saanut nostettua itseni kerta toisensa jälkeen ylös.
Paljon on takana, mutta paljon on vielä myös edessä päin. Näen loppusuorallamme siintävän kolme tällä hetkellä selvästi muiden yli nousevaa estettä: Alkioiden selviytyminen sulatuksesta on luonnollisesti se ensimmäinen mörkö tiellämme. Pienen alkiomäärän vuoksi jo yhdenkin alkion menettäminen tuntuu merkittävältä takaiskulta. Tätä seuraa luonnollisesti huoli alkion kiinnittymisestä (ja raskautumisesta). Jos tämäkin ihme tapahtuisi ja saisimme vihdoin aikaiseksi ensimmäisen plussaamisen, olisi katse kohdistettava kolmanteen, viimeiseen mörköön: raskauden kestävyyteen. On vaikeaa sanoa, minkä pelon toteutuminen tuntuisi pahimmalta, mutta jo pelkkä pelkkä ajatus keskenmenosta saa minussa aikaan kylmän väreet.
Tunnen sisälläni jo nyt melkoisen määrän ristiriitaisuutta kuvitellessani mielessäni positiivista raskaustestitulosta. Kuinka siitä ikinä osaisi ja uskaltaisi iloita kaiken tämän jälkeen? Silti sitä toivoo enemmän kuin montaa muuta asiaa... IVF:n siirtoa seuraavia kahta viikkoa kutsutaan piinaviikoiksi. Olen alkanut viime aikoina ymmärtää entistä paremmin, miksi näin. Pitänee yrittää jo valmiiksi miettiä paljon tekemistä vuodenvaihteen molemmin puolin, että saisi ajatuksia edes hetkeksi pois siirrosta ja siihen liittyvistä möröistä.
Elämme siis taas vaihteeksi jännittäviä aikoja. Kuinkas ne sanat taas menivätkään:
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän joulun ihmettä ja plussaa testiin vaan.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Lapsettomuudesta selviytyminen 101
Mikä kantaa lapsettomuuden tuskan yli? Millä helpottaa sisintä korventavaa surua ja siirtää ajatuksia muualle? Aihe nousi esille vertaistukiryhmässämme, mikä sai minutkin ihan tosissaan miettimään omia selviytymiskeinojani: millä keinoilla olen saanut pidettyä itseni koossa kuluneet kolme vuotta hajoamatta pirstaleiksi?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
Niin kuin bloginikin sai alkunsa noin vuosi takaperin, lasken myös lapsettomuuden tuskan alkaneen kunnolla vasta loppuvuodesta 2014. Tuolloin, joulukuussa, henkinen muuttui fyysiseksi ja fyysinen henkiseksi. Varsin pian tuon saamani ahdistuskohtauksen jälkeen tajusin, tai pikemminkin Rouva sai minut tajuamaan, että tarvitsin henkiseen kipuuni ja pintaan vyöryvien tunteiden käsittelyyn ammattiapua. Ensimmäiset askelet lapsettomuuden käsittelyssä olivatkin oman epätäydellisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen sekä oman voimattomuuden myöntäminen. Vasta kun sain itseni vihdoin käsittämään, ettei kaikkea voi eikä tarvitsekaan jaksaa itse, pystyin edes harkitsemaan työpsykologia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Rouva avasi silmäni, tajusin oman tilanteeni ja työnantajani tarjosi tuon palvelun.
Olen tehnyt kuluneen vuoden aikana kohtuullisen suuren tuntimäärän töitä. Työni onkin toiminut erinomaisena aktiviteettina, joka vie ajatukset tehokkaasti pois lapsettomuudesta täyttämällä aivot kaikella silpulla, jota nidon päivittäin järkeviksi kokonaisuuksi ja paketoin asiakkaan ja järjestelmien syömään muotoon. Mutta tässä piilee myös sen vaara: työni IT-alalla on henkisesti raskasta. Aivot eivät saa levätä kunnolla koko työpäivän aikana kuin lounaalla ja kotiin tullessani oloni on usein melko nuutunut. Olen pyrkinyt tasapainottamaan tätä liikunnalla. Aloitin kesällä salitreenauksen, joka toimii suorastaan täydellisenä vastapainona työlleni näyttöpäätteen edessä: salilla töitä tekee kroppa ja aivot saavat kaipaamansa lepovuoron. En toistaiseksi tiedä parempaa pääkopan tyhjentäjää kuin raudan kolistelu salilla. Eipä siinä ehdi paljon ajatella sarjoihin keskittyessä!
Sekä töihin että salitreenaukseen yhdistyy musiikki. Kuuntelen musiikkia lähes koko työpäivän ajan, pois lukien palaverit. Luureissa raikavat sulosoinnut vaihtelevat kausittain, joskin olen huomannut soittolistani kertovan kulloinkin sen hetkisen fiiliksen. KSML uutisoi hiljattain aggressiivisen musiikin lisäävän miesten ahdistusta kertoen aiheesta tehdyn tutkimuksen analyysin osoittavan, että "ahdistuneisuutta ja neuroottisuutta esiintyi muita enemmän niillä koehenkilöillä, erityisesti miehillä, jotka käsittelivät negatiivisia tunteitaan kuuntelemalla surullista tai aggressiivista musiikkia". En kiellä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, mutta väitän tämän toimivan itselläni juuri päinvastoin: kuuntelemalla aggressiivista tai surullista musiikkia saan käsiteltyä tuntemiani negatiivisia tunteita ja helpotan näin omaa oloani. Verraten edellä mainittuihin työpsykologikäynteihin: uskoisin tekeväni itselleni enemmän hallaa sillä, että pitäisin kaikki tunteeni pinnan alla piilossa ja tukahdutettuina.
Liityimme lapsettomien yhdistys Simpukkaan vasta loppukesästä, kun saimme kuulla paikallisesta vertaistukiryhmästä. Ja vasta liittymisemme jälkeen tajusimme ihmetellä, miksi emme olleet liittyneet Simpukkaan jo aikaisemmin. Koin saavani paljon liittymisen yhteydessä saamistamme Simpukan infovihkosista, joissa oli osattu koota tiiviisiin paketteihin paljon olennaista tietoa keskeisimmistä aiheista. Yksi suurimmista selviytymistyökaluistani on kuitenkin vertaistukiryhmä, jonka merkitystä tunteiden, ajatusten ja jaksamisen muokkaajana on vaikea yliarvioida. Oli uskomattoman helpottavaa tajuta, ettemme ole lapsettomuutemme kanssa yksin ja päästä keskustelemaan asiasta seurassa, joka tietää mistä lapsettomuudessa on kyse. Ja siitähän vertaistuessa on pohjimmiltaan kyse: tiedät muiden ymmärtävän sinua ja sinä ymmärrät muita – ilman erillistä selittämistä.
Koimme Rouvan kanssa melkoisen helpotuksen kertoessamme lapsettomuudestamme lähimmille ystävillemme. Toisin kuin vertaisryhmäläiset, ystävämme eivät tiedä mitä lapsettomuus on, mutta he tuntevat meidät jo useiden vuosien takaa. He tietävät, millaisia ihmisiä me Rouvan kanssa olemme ja kuinka yleensä reagoimme erilaisiin asioihin. Lähimmät ystävämme olivat perheidemme ohella lapsettomuudesta kertomisen ensimmäinen askel ja niin sanottu kaapista ulos tuleminen antaa edelleen odottaa itseään. Ehkäpä saamme vielä jonain päivänä kerättyä riittävästi rohkeutta kertoa tarinamme julkisesti. Siihen asti tulen naputtelemaan ajatuksiani vain tähän blogiini, josta olen ilokseni huomannut tulleen minulle kuluneen vuoden aikana yksi tärkeistä työvälineistä lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden selättämisessä.
Blogini lukijat: mitkä ovat teidän aseenne lapsettomuutta vastaan? Mikä auttaa, kun koko maailma tuntuu pyörivän lasten ja raskauden ympärillä?
lauantai 24. lokakuuta 2015
Odotan ristiriitaisesti ristiriitaista odottamista
Ristiriitaisuus. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Lapsettomuus on paitsi pelkkää odottamista, myös täynnä ristiriitaisuuksia. Tämä on taas yksi tarina meidän lapsettomuutemme ristiriitaisuuksista. Ja odottamisista.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
Ensimmäinen IVF-hoitomme on nyt takanapäin. Olo on paitsi huojentunut, myös pelokas. Rouvalle hormonihoidoilla aikaansaatu follikkelisato oli varsin suuri, mikä näkyi punktiota edeltävinä päivinä ja etenkin viimeisenä yönä hänen olossaan: munasarjat olivat turvonneet äärimmilleen ja myöhemmin saimme kuulla, että yöllä voimakkaasti koventuneista kivuista ja punktiossa vatsaontelosta löytyneestä hyyhmästä päätellen jokin munarakkula oli ilmeisesti ehtinyt jo puhjeta yön aikana. Peloista ja jännityksestä huolimatta punktio tuli siis jonkinlaisena helpotuksena. Punktioaamuna oloni oli sekava. Oli mahtavaa ajatella mahdollista isoa munasolusatoa, mutta hetkessä mieleni täyttivät myös ahdistus sekä huoli Rouvan jaksamisesta. Punktiota edeltävä yö meni molempien osalta pyörimiseksi – Rouvaa oli pitänyt hereillä kovat kivut ja minua sekavaakin sekopäisemmät unet. Eipä ollut sinäkään aamuna itku taas kaukana, mutta eteenpäin oli mentävä. Tätähän me olimme odottaneet jo pitkän tovin.
Vaikeaa on sanoin kuvata sitä kiitollisuutta, mitä olen tuntenut alusta lähtien käyttämämme lapsettomuusklinikan henkilökunnan ammatti- ja palveluosaamista kohtaan. Heidän kanssaan on helppo asioida, vaikka palvelutarpeen aihe vaikea onkin. Vaikka lapsettomuuspalveluiden tarjoaminen on heille arkipäivää ja työtä, osaavat he ottaa asiakkaansa huomioon jokaisessa pienessäkin asiassa ja kohdata asiakkaansa juuri oikealla tavalla. Ehkäpä välitän kiitoksen heille vielä myöhemmin myös ihan perille saakka!
Sain ilokseni osallistua punktioon ja pääsin seuraamaan sen etenemistä alusta loppuun saakka Rouvan rinnalla. Vaikka lääkkeet olivat hyvät, aiheutti toimenpide Rouvalle melkoisia kipuja sekä piikin työntyessä munasarjoihin että yksittäisiin munarakkuloihin. Ja niitähän riitti. Follikkeleja tyhjennettiin n. 10–15 minuuttia, joten toimenpide oli loppujen lopuksi yllättävänkin nopea. Oletin sen kestävän (tuolla määrällä) vähintään tuplat tai pidempäänkin. Punktion jälkeen talutin Rouvan lepäilemään ja haihduttelemaan hänelle annettuja lääkkeitä pois lepohuoneeseen. Kipulääke oli varsin lyhytvaikutteinen ja kivut alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin. Ennen kotiinlähtöä saimme vielä kuulla lopullisen kerättyjen munasolujen määrän: hedelmöitettäväksi jäi peräti 24 munasolua, joten alkuasetelmat superonnistumiselle olivat edelleen olemassa. Väsyneinä, mutta onnellisina suuntasimme kotiin. Tulokset hedelmöittymisen onnistumisesta soitettaisiin seuraavana päivänä – oli jälleen aika odottaa.
Pitkiä ovat odottavan tunnit. Kävin seuraavana päivänä purkamassa kerääntynyttä henkistä kuonaa urheiluun. Rouva jäi päivystämään puhelintaan, hänen kun ei passaa paljoakaan liikkua seuraavaan kahteen viikkoon. Eipä tähän kaivata enää munasarjojen kuoliota ihmeteltäväksi... Tiesin tulosten tulleen urheiluni aikana, mutta jouduin keräämään rohkeutta pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin katsoa puhelintani. Ei mitään. Meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta – kunnes Rouva ilmoitti tulosten odottavan kotona. Onneksi oli hetki aikaa tuulettaa ajatuksia kotimatkan aikana.
Ja sitten niihin tuloksiin: 24:sta munasolusta muutama oli jäänyt kokonaan hedelmöittymättä. Toisen puolen munarakkulathan olivat selvästi toisen puolen follikkeleita pienempiä. Joukossa oli myös muutamia epäkypsiä tapauksia. Munasoluista oli lopulta hedelmöittynyt 14, joista kuusi epänormaalisti. Täten 24:n munasolun joukosta vain kahdeksan oli hedelmöittynyt normaalisti. Vaikka tulosta voidaan pitää määrällisesti kohtuullisena, ellei jopa hyvänä, toi se mukanaan myös ensimmäisen mahdollisen syyn lapsettomuuteemme: munasolujen hedelmöittyminen ei näytä tapahtuvan täysin normaalisti.
Olimme keskustelleet tuloksien mahdollisesti mukanaan tuomista tiedoista ennen niiden saamista ja olimme Rouvan kanssa jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että kaikessa karuudessaan uuden tiedon saaminen olisi hyvä asia. Näin siksi, että pääsisimme edes hieman irti epävarmuuden kahleista. Sekä siksi, että voisimme mahdollisesti keskittyä hoidoissa juuri oikeisiin asioihin. Ja vielä siksi, että voisimme säästää sekä itseämme että aikaa lopettamalla hoidot jo nyt, jos lapsen saaminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kohdallamme mahdollista.
Ristiriitaisuuksia ja odottamista. Nyt meillä on tieto kahdeksasta pienestä meidän lapsen alusta, jotka ponnistelevat kohti tulevaisuuttaan jossain lapsettomuuspolin laboratoriossa. Se on enemmän kuin hämmentävä ajatus. Nyt meillä on myös varma tieto siitä, että lapsen saaminen meidän kohdallamme tarkoittaa normaalia kovempaa yrittämistä eli käytännössä hoitoja. Muutaman päivän päästä meillä on myös tieto siitä, kuinka monta alkiota saamme pakkaseen odottamaan siirtoa. Tämän tiedon saaminen sekä mahdollisten siirtojen toteutus vaativat kuitenkin jälleen odottamista. Ja sinne asti pitäisi jälleen vain pärjätä kaiken tämän uuden tiedon kanssa. Kuinka ihminen voikaan olla samanaikaisesti sekä näin huojentunut että peloissaan?
Yhdestä asiasta olen silti yhä vain varma: tuota Rouvaani minä rakastan vain päivä päivältä enemmän. Ja sitä rakkautta meidän ei tarvitse odottaa – se meillä jo on.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Loppusuoralla vai loppu suoralla?
Ensimmäinen IVF-hoitokertamme alkaa olla loppusuoralla. Takanamme on nyt noin viikko Rouvan pistelyä ja hormonien vaikutuksia, edessä se kaikkein jännittävin osuus. Toisaalta taidamme peloistamme huolimatta molemmat odottaa Rouvan kanssa tuota hetkeä. Vaikka viikko onkin sujunut suorastaan yllättävän iisisti, on Rouvan kasvoilta ja puheista kyllä voinut aistia paljon siitä tuskasta, mitä hän joutuu jälleen kerran tälläkin etapilla lapsettomuutemme takia kokemaan. Ja miten hyvin hän onkaan jälleen kerran tämän kaiken kestänyt. Jotenkin odotin kaikkien lukemieni ja kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen Rouvasta kuoriutuvan pistosten myötä hormonihirviö, jonka tiellä ei kannata olla ja jolle ei parane sanoa poikkipuolista sanaa jos henkikulta on itselle vähääkään kallis. Pientä takakireyttä lukuunottamatta viikko on sujunut kuitenkin varsin sopuisissa merkeissä. Ehkä olen
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
siis onnistunut myötävaikuttamaan asiaan osaamalla olla hiljaa ja poissa silmistä oikeina hetkinä? :)
Läksimme Rouvan kanssa tarkistusultraan kohtuullisen levollisin mielin, vaikka päämme olivat kysymyksiä täynnä: Ovatko pistokset toimineet? Onko annos ollut liian pieni tai liian suuri? Entä jos munarakkuloita ei ole kehittynyt yhtään? Entä jos hyperstimulaatio on jo käsillä? Rouva on kyllä kova tunnustelemaan kroppaansa ja pistosten aiheuttamista vaivoista (turvotus, alavatsakipuilu, vuoto, ovulaation tunne) päätellen jännitimme kyllä enemmän hyperstimulaatiota kuin nollatulosta. Puhuimme autossa matkalla sairaalaan fiiliksistämme ja lopputulos oli molempien osalta sama: kumpaakaan ei pelottanut, mutta jotenkin näihin lapsettomuuspolin käynteihin on liittynyt jo pidemmän aikaa se sama ikävä tunne mahanpohjassa... Ei sinne vaan ole koskaan mukava mennä ja pahoin pelkään, että tämä tunne tulee voimistumaan, mikäli käynnit lapsettomuuspolilla yhä vain jatkuvat.
Lääkäri aloitti ultran ilman pidempiä alkurupatteluja ja homman nimi kävi kyllä jopa minun kaltaiselleni maallikolle selväksi välittömästi ultrakuvan tultua ruutuun. Follikkeleja oli paljon. Ei ihme, että Rouva oli ehtinyt jo valitella oireitaan ihmetellen, miten pahaksi ne ehtisivätkään yltyä jos pistoksia pitäisi jatkaa vielä useampi päivä. Lääkäri alkoi laskea munarakkuloiden kokoja. Putosin jo laskettujen follikeleiden osalta kärryiltä jossain kolmannen tai neljännen kohdalla. Niitä oli kehittynyt nimittäin toiselle puolelle yli 20 ja toisellekin toistakymmentä. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään, miten lääkäri pysyy tuollaisella munarakkulamäärällä ikinä kartalla siitä, mitkä hän on jo laskenut ja mitä ei! :D
Follikkeleiden koot vaihtelivat reilusta kymmenestä pariinkymmeneen milliin suurimman osan ollessa n. 12–14mm kokoisia. Edessä olisi siis neljä lisäpäivää follikkeleiden kasvatusta sisältäen myös lisäpiikityksiä. Samalla lääkäri totesi hyperstimulaatioriskin olevan tuolla munarakkulamäärällä jo sen verran suuri, että tällä ensimmäisellä IVF-hoitokerralla meille ei tehtäisi tuoresiirtoa, vaan kaikki kerättävät munasolut pakastettaisiin ja ennen siirtoa pidettäisiin yksi tyhjennysvuoto tilanteen rauhoittamiseksi. Hieman hassusti lääkäri kysyi, käykö tämä meille – miksipä ei kävisi, onhan Rouvan terveys ollut meille alusta lähtien koko projektin ykkösasia. Meille valitulla hoitomuodolla hyperstimulaation riski olisikin n. yhden prosentin luokkaa. Jospa me mahduttaisiin siihen 99 prosenttiin! Eipä ole siis tässä kohtaa kovinkaan vaikeaa valita terveyden ja yhden kuukauden odottelun väliltä...
Seuraavaksi olisi siis edessä viimeiset pistokset ja viikon lopussa punktio. Vaikka ensimmäisen IVF-hoitomme loppu häämöttää jo kulman takana, tuntuu tämänkin etapin loppusuora tuskastuttavan pitkältä. Urheasti vastuunsa tänne asti kantaneen Rouvan tila käy yhä vain tukalammaksi ja sen seuraaminen vierestä on jälleen yksi henkisessä haavassani oleva veitsi, jota käännetään päivä päivältä kipeämpään asentoon. Eipä ole luomuna lapsen ensimmäisellä yrittämällä saavilla pienintäkään aavistusta siitä, mitä kaikkea niinkin luonnollisen asian kuin lisääntyminen eteen jotkut joutuvatkaan kokemaan... Yritän kuitenkin lohduttautua ja tietysti muistuttaa Rouvaa siitä, että tilanne näyttää kohdallamme edelleen hyvältä ja noinkin suuri satoennuste jo ensimmäisestä IVF-hoitokerrasta lienee aidosti hyvä tulos.
Ja sitten on tietenkin se kaikkein tärkein: jospa tämä kaikki olisi vaivan arvoista ja meidät palkittaisiin maalissa sillä kaikkein kalleimmalla palkinnolla. Voisiko olla, että olemme loppusuoralla myös tässä jo reilusti yli kolmivuotiseksi venyneessä piinassamme..?
torstai 15. lokakuuta 2015
Piikki lihassansa
Hoidot aloitettu: check! Siis Hoidot isolla H:lla. Tai oikeammin isoilla kirjaimilla: IVF. Ja saihan noita odottaakin! Puhumattakaan kuluneista kolmesta vuodesta, myös Rouvan kierto piti meitä molempia tiukasti otteessaan venyessään jälleen ylipitkäksi. Ja jälleen kerran toistui sama kaava: kierron venyminen ei vaivannut minua suoranaisesti, mutta kun Rouva tuskaili asian kanssa päivittäin, oli sitä tuskaisaa seurata avuttomana vieresä. Äkkiseltään luulisi, että helppohan se on itse vain odotella, kun kyse ei ole omassa kropassa tapahtuvista asioista. En silti tuulettaisi sivusta seuraajan roolin olevan mitenkään olennaisesti helpompi...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
Olen vieläkin hieman pöllämystynyt meidän ensimmäisen IVF-hoidon alkamisesta. Kolmen viikon takainen lapsettomuuspolikäynti tuli jotenkin oudosti vähän yllättäen vastaan ja sen jälkeiset viikotkin ovat suorastaan hujahtaneet ohitseni. Nyt ensimmäiset piikit onkin sitten jo pistetty ja ensimmäinen hoitokerta on siten jo hyvässä vauhdissa. Ja miten ylpeä tuosta ihanasta, rakkaasta Rouvastani olenkaan! En ole itse juurikaan piikkikammoinen, mutta Rouvalla sitä vaivaa on tuntunut olevan. Eihän se piikki loppujen lopuksi iso ole, mutta hei – se pistetään kokonaan sisälle vatsaan 90 asteen kulmassa. Ja minun urhea kaunokainen on pistänyt itse piikit itseensä ilman pienintäkään epäröintiä ja pelon häivähdystä silmissään. On se vaan ihmeellinen pakkaus. <3
Tai no, korjataan sen verran, että päätimme jo ennen piikitysten aloittamista tehdä niistä yhteisen juttumme. Kuten olen tainnut blogiinikin jo avautua ja Rouvan kanssa useampaankin kertaan jutella, haluamme molemmat pitää minut mukana kaikessa sellaisessa lapsettomuuteemme liittyvässä, mihin vain suinkin voin osallistua. Niinpä tavasimme piikitysohjeita ja valmistelimme piikkikynän toimintakuntoon yhteistyössä: Rouva ohjeisti ja varmisti, kun minä toimin. Olemme myös sopineet hoitavamme kaikki myöhemmätkin piikitykset yhdessä, ellei siihen ole jotain erityisiä esteitä. Ja tästäkin huolimatta minulla on jatkuvasti se yksi sama ajatus mielessäni: voi kunpa voisinkin tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olla lääkäreiden ronklattavana. Ottaa piikkejä. Olla se, jolle tehdään hoitotoimenpiteitä. Niin paljon ottaisin vuorostani kaikesta siitä, mitä Rouva joutuu tämän viheliäisen rivaajamme takia kärsimään, jos vain voisin.
Olen joka tapauksessa erittäin innostunut alkaneista hoidoista. Lääkärin lapsettomuuspolilla antamista varoituksista huolimatta huomaan aina toisinaan salaa toivovani edes kohtalaista saalista jo tällä ensimmäisellä hoitokierroksella. Mutta tärkeintä on kaikesta huolimatta se, että kaikki menee hyvin ja Rouva pysyy kunnossa. Vaikka riskiä ei sinänsä pitäisikään olla, olisivat pienetkin takaiskut terveytensä kanssa jo vuosia taistelleelle paremman puoliskon vointiin vaikea paikka (myös) itselleni.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani havaitsemistani (vuosittaisista) kaamosmasennuksen oireista enkä voi sanoa niiden ainakaan vähenneen kuluneen puolentoista viikon aikana. Eikä tilannetta tietenkään ainakaan helpota omanlaisensa stressi töistä. Pureutumatta asioihin sen syvemmälle, koen työelämässäni olevan tällä hetkellä kahdenlaista ongelmaa: pitkäaikaisia, jo vuosia jatkuneita ongelmia sekä kausiluonteisia ongelmia, jotka tulevat menemään ohi päivissä tai viikoissa tai korkeintaan parissa kuukaudessa. Noiden ensin mainittujen pitkäaikaisten ongelmien vuoksi olen harkinnut työnantajan vaihtamista jo pidemmän aikaa (yli vuoden) ja nyt lyhytaikaisten ongelmien vuoksi nämä ajatukset ovat vain vahvistuneet. Olisin sinänsä valmis vaihtamaan toisen yrityksen palvelukseen vaikka heti, mutta... huoh, se lapsettomuus.
Ja tämä on jälleen yksi minua jo pitkään vaivanneista asioista lapsettomuuden suhteen: kuinka inhoankaan kaikkea sitä ylimääräistä, pientä tai isoa, jota lapseton joutuu kohtaamaan ja miettimään ja järjestämään ja lykkäämään ja... Argh! (Note to self: tästä(kin) voisi kirjoittaa joskus ihan oman blogitekstinsä.) Olen joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa kahden vaiheilla: helpottaisinko oloani edes hakemalla toista työtä nyt vai onko tämä täysin väärä hetki edes harkita asiaa ja hakemalla hakea lisää stressin aiheita itselleen? Samalla pelkään alkavani elää (tai eläväni jo nyt) edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Ei kenenkään äiti -kirjan tarinoiden mukaisten "sitten kun" -elämää. En halua antaa lapsettomuudelle sitä valtaa elämästäni! Se kurimus hallitsee meitä jo nyt aivan liikaa!
Vuosien aikana olen onneksi oppinut jättämään työasiat varsin hyvin työpaikalle. Kun suljen työpaikkani oven, siirrän ajatukseni muualle ja pyrin olemaan ajattelematta työasioita. Tuskin tämä onnistuu keneltäkään täydellisesti siten, että työasiat eivät vilahtaisikaan mielessä, mutta vaivaksi asti ne eivät vapaa-aikaani enää häiritse. Aina näin ei ole ollut ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut mindsettini tässä kohtaa oikeille raiteille. Olenkin pitänyt yhtenä stressimittarinani jo muutaman vuoden ajan unia, joita muistan vain hyvin harvoin: jos muistan unen, vaivaa sen aihe mieltäni liikaa. Unissani ovatkin pyörineet niin työ- kuin lapsettomuusasiat. Ja mitä voimmekaan päätellä siitä, että olin unessani viime viikolla jonkun läheiseni lapsen ristiäisissä. Unessani joku kysyi minulta jotakin meidän lapsitilanteestamme, mutta en saanut vastattua kysymykseen mitään purshkahdettuani itkuun. Veikkaan, että vastaavia unia on odotettavissa lähitulevaisuudessa lisääkin...
maanantai 5. lokakuuta 2015
Kohti uutta aamunkoita
"Hankimme viime vuonna eteisen seinälle sydämenmuotoisen liitutaulun. Siinä on lukenut vuoden vaihtumisesta lähtien: Onnen vuosi 2015." Näin lopetin helmikuisen blogikirjoitukseni, jossa pohdiskelin täyteen tulleita vuosikymmeniä. Vaikka kyseisessä kirjoituksessani (edelleen täysin validisti) totesin meillä olevan vielä aikaa, on näin vuoden jo käännyttyä kohti loppuaan pakko todeta se katkera tosiasia, ettemme saaneet vauvaa tänäkään vuonna. Aloitetuista hoidoista ja niihin liittyvistä kovista odotuksista huolimatta sylimme on edelleen tyhjä. Se riipaisee ja syvältä.
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
Vaikka meillä molemmilla on ikää vasta ne nuorekkaat 30 ikävuotta, olen alkanut viimeaikoina nähdä tämän enenevissä määrin myös niin päin, että olemme lapsihaaveitamme ajatellen jo tuon maagisen rajapyykin väärällä puolella. Kolme vuotta, kolme perhanan vuotta olemme jo hukanneet aikaa tähän voimiamme syövään sotaan pahimmaksi vihollisemmeksemme muuttunutta lapsettomuuttamme vastaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, ilonamme ja rakkautemme kohteena olisi nyt sanoja tapaileva yli kaksivuotias ihmislapsi. Välillä minusta tuntuu, että kaiken sen, mitä lapsi olisi elämäämme jo tuonut, sijasta meillä on nyt vain kateutta ja katkeruutta.
Niin kauan kuin muistan, on mieleni ollut taipuvainen synkkenemään pimenevien syysiltojen ja lyhenevien päivien tahtiin. Mistään masennuksesta tai edes sen tapaisesta ei voitane puhua, vaan kyse on ollut lähinnä henkisen jaksamisen ja energian vähenemisestä, mikä ilmenee myös jonkinlaisena pessimistisyytenä ja vastaavina negatiivisina ajatuksina. Vaikka vain vajaa viikko sitten toitotin meidän molempien olevan into piukeana alkavista IVF-hoidoista, huomaan samalla myös pelon nostavan jälleen päätään useampaankin eri suuntaan. Olikohan sittenkään hyvä alkaa lukea 30 lapsettomuustarinaa kertovaa Ei kenenkään äiti -kirjaa (ja miksi siitä ei ole Ei kenenkään isä -versiota)?
"Onneksi meillä on vielä aikaa. Ja toisemme." Myös näin kirjoitin helmikuussa. Ja yhä vain minussa kasvaa se tunne, että noiden kahden sanan merkitys edelleenkin vain kasvaa mitä pidemmälle lapsettomuutemme jatkuu. Käsittelimme aihetta hiljattain myös vertaistukiryhmässämme. Omalla puheenvuorollani minun oli helppo lausua Rouvallekin jo lausumani sanat: ei tätä yksin jaksaisi. Tämä kivireki lakkaisi liikkumasta yhden vetämänä ja kaikella painollaan se armottomasti murskaisi pienen herkän ihmissielun alleen kuin murusiksi pirstaloituvan lasiastian.
"Ja aiemmin luvatusti: toivoa!" Vuoden alussa lupasin itselleni ottaa kurssin kohti toivoa. En valehtele onnistuneeni tavoitteessani täysin, mutta askeleita sitä kohti luulen ottaneeni. Kuluva vuosi on taas opettanut paljon ja uskon ja toivon, että paljon on vielä myös tulossa.
Päätän kirjoitukseni tällä kertaa poikkeuksellisesti musiikkiin. Elän itse paljon tunteitani musiikin kautta ja Spotifyssä pyörivän soittolistani kautta on helppo arvioida itsekin missä fiilispuolella kulloinkin mennään. Törmäsin vähän aikaa sitten Suvi Teräsniskan herkkään tuoreeseen kappaleeseen Uusi aamunkoi, jonka kuuntelimme ensimmäisen kerran Rouvan kanssa sylikkäin toistemme silmiä kuivaten. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
Suvi Teräsniska - Uusi aamunkoi
"En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen, huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi
Tulkoon rikkautta, huolta, tulkoon täysi huominen
Minä kuljen kanssas samaa puolta, lupaan sulle sen"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)