Meno kesken keskenmenomenon

Tärkeimmät ensin: lämmin kiitos kaikille osaa ottaneille ja tsempit lähettäneille. Vaikka Pippurin sanoin "tuossa tilanteessa ei lohduta mikään", antavat empaattiset sanat ja vertaisten lohdutukset silti omanlaistaan lämmön tunnetta sydämeen: me emme ole ainoita, joille on käynyt näin ja muutkin ovat tästä selvinneet. Mutta kyllähän tässä sitä selviämistä riittääkin.

Odotimme viime viikon perjantaita jännittynein, mutta silti jokseenkin luottavaisin ja luonnollisesti odottavaisin tunnelmin. Rouvan pahoinvointi oli laantunut raskausviikkojen edetessä ja oikeastaan lopulta jopa kadonnut ennen viime viikkoista ultraa. Pidimme tätä kuitenkin täysin normaalina, koska useimmitenhan pahoinvointi lakkaa riskiviikkojen päättyessä. Emme olleet myöskään havainneet tai ainakaan noteeranneet mitään varoittavia oireita, joina näin jälkikäteen ajatellen olisi periaatteessa voinut pitää nipistelyjä / kuukautiskipumaista kipua alavatsassa sekä ns. raskausviivan (linea negra) katoamista muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen. Nämä ovat kuitenkin sen verran tulkinnanvaraisia oireita, ettei niiden perusteella voi vetää vieläkään varmoja johtopäätöksiä mistään, koska keskenmeno ei koskaan aiheuttanut Rouvalle vuotoa.

Ultrapäivänä virnistytti. Hymy ja sisäinen pelko kävivät kamppailua sisälläni. Sairaalaan saavuttuamme käteni olivat jäiset. Sykkeeni oli koholla ja kehoni keräsi kaiken veren sisäelimiin valmistautuen pakenemaan tai puolustautumaan. "Jännittää." ja "Pelottaa." kuuluivat vastauksemme lääkärin kysymykseen kuulumisistamme. Ulkomaalaistaustainen, suomalaisen lääkärin tarkkailun alaisena toiminut lääkäri kyseli vielä tarkkaan Rouvan lääkkeistä ja nyökkäsi lopulta Rouvalle paarien suuntaan: "Käy tuohon". Hetkinen, mihin ja miten? Miten ultrataan? Pelkoni jatkoi kasvamistaan.

Lääkäri levitti ultrausaineen Rouvan alavatsalle ja alkoi painella sitä ultralaitteella. Sekunnit kuluivat. Missä se sikiö oikein piileksii? Joudutaanko tämä tekemään sittenkin alakautta?, ajattelin. Lääkäri vispasi laitetta alavatsan puolelta toiselle. Sykkeeni kohosi entisestään, kun aavistukseni pahimmasta painajaisestani alkoi syöksyä kohti pimeänä aaltona. Jossain kohtaa suomalaisen lääkärin puhelin soi hän poistuu toiseen huoneeseen puhumaan. Vilkaisin Rouvaa pelokkaasti. Ei, ei tämä voi mennä näin. Kohta kuulemme ilouutisen. Tai vähintäänkin lääkäri sanoo ultraavansa alakautta... Ja sitten, ne kaiken sumentavat sanat: "Valitettavasti en löydä sikiötä." Silmissäni sumeni. "Ai eikö..." sain kysyttyä. Sen jälkeen muistan vain tärisseeni itkun voimasta. Menetin pitkän tovin kaikesta ympärilläni tapahtuneesta.

Havahdun siihen, että lääkäri mainitsee huonolla suomellaan jotain kaavinnasta. Pitäisiköhän tätä kuunnella? Pakko tsempata Rouvan takia. Suomalainen lääkäri on palannut taas huoneeseen, kätilö ravaa ovesta sisään ja ulos. Muistan ultranneen lääkärin puheesta vain pätkiä: "ei voi tietää syytä", "useampi lääke käytössä", "kaavinta maanantaina". Pitkän odotuksen jälkeen kätilö ohjaa meidät toiseen huoneeseen, jossa saamme lyhyet toimintaohjeet ja luvan kerätä itseämme niin kauan kuin tarve vaatii. Poistumme huoneesta heti kätilön lähdettyä. Äkkiä pois täältä!

Rouvan antaessa verinäytteitä laboratorion puolella soitan äidilleni. Tuherran itkua jossain odotushuoneessa välittämättä muiden ihmisten läsnäolosta. Mitä väliä sillä on vaikka he ihmettelisivätkin itkuani? Mitä merkitystä on enää ylipäätään millään? Pyydän äitiäni ilmoittamaan pian lapsen saavalle veljelleni, ettei hän aiemmin sovitusta poiketen voikaan yöpyä meillä tänään. Ei tänään.

Käymme pitseriasta pitsat mukaan ja ajamme kotiin. Syömme, itkemme toistemme olkapäitä vasten ja katsomme Big Bang Theory -sarjan tallenteita. Ilmoitan asiasta töihin sähköpostitse, mikä saa minut taas itkemään. Tapahtunutta on vaikeaa uskoa todeksi. Vielä illalla mietin, suorittiko lääkäri ultran oikein. Hänhän oli vanhemman lääkärin tarkastelun alla. Ehkä lääkäri ei vain osannut? Mieleni on täynnä epäuskoa. Ei tämä voi olla totta. Ei meille voi käydä näin, ei kaiken sen paskan jälkeen, mitä elämä on meille jo syöttänyt. Miksi aina me? Emmekö me voisi joskus onnistua jossakin meille tärkeässä? Olen väsynyt ja päivän jatkunut itkeminen painaa silmiäni. Uni tulee nopeasti.

Yksi elämäni järkyttävimmistä päivistä on ohitse.